Ei omena kauas…

20170918_063254.jpg

Jokaisella neuvola- ja poliklinikkakäynnillämme puhutaan siitä, että lapsi on pieni. Eihän siinä sinänsä mitään, ihan hyvä että kasvua seurataan, mutta jotenkin minun on ollut vaikea ottaa keskusteluja pienestä koosta kamalan vakavasti. Olen toistuvasti sanonut, että olen itsekin ollut tosi pieni lapsi, mutta jotenkin on jäänyt tunne, että lääkärit eivät jotenkin usko sanojani. Sitä on vaikea selittää, mutta tuntuu kuin lääkäreiden mielestä liioittelisin. Että ne uskovat, että olin pieni, mutta en nyt sentään niin pieni kuin lapseni.

Noh, vanhempieni luona ollessani kaivoin sitten esiin oman vanhan neuvolakorttini. Kokokirjauksia lukiessa oli melkein vaikea uskoa silmiään. Lapsi on nimittäin aivan saman kokoinen kuin minä: esimerkiksi neljäkuukautisena olen ollut sitä kolme millimetriä pidempi. Painoa minulla on alusta saakka ollut hiukan enemmän, ja nelikuukautisena ero on korostunut, mutta siitä en ylläty, koska lapsi on tosiaan syönyt huonommin sen jälkeen kun aloin taas antaa sille rautaa (nyt se tilanne on onneksi helpottanut kun lapsi syö enemmän soseita, joten eiköhän painokin nouse). Päänympärys lapsellani taas on muutaman millimetrin suurempi kuin minulla on ollut samanikäisenä.

Ehkä neuvolakorttia voi hyödyntää myös arvioidessaan tulevaa. Vuoden vanhana minä olen ollut 71 cm, ja kolmevuotiaana 87 cm. Jos lapsi siis jatkaa samaa kaavaa niin kaapissani jo olevat lahjaksi saadut koon 80 vaatteet saavat siellä vielä hetken odotella.

Perhe Lapset

Superäiti

Tykkään olla supernainen. Haluan olla supernainen. Toivon, että olisin se ihminen, joka tekee hienoa uraa, jolla on kiva asunto (joka pysyy siistinä), joka leipoo sämpylät ja valmistaa terveellistä ruokaa, joka tekee seikkailumatkoja – ja joka hoitaa lapsensa siinä sivussa erinomaisesti, jaksaen yhä hassutellakin. Haluan olla tyyppi, joka pystyy ihan mihin vaan, joka aina jaksaa.

Lapsen hankkiminen yksin pakottaa aika usein jonkinasteiseen supernaismeininkiin. On keksittävät kikat siihen miten asunto siivotaan ja ruoka laitetaan niinäkin päivinä kuin lapsi ei haluaisi olla sekuntiakaan yksin. On selvittävä katkonaisista öistä, kakkakatastrofeista, viidensistä saman päivän aikana likomäriksi puklatuista vaatteista ja kaikesta muustakin ilman romahdusta, sillä sitä lasta nyt vaan ei useimmiten voi tyrkätä yhtään kenellekään. On jaksettava kuskata koko porukka esimerkiksi junaan, on kannettava kissanhiekkasäkit kaupasta vaunuja työntäen vaikka niitä ei meinaisi jaksaa kantaa silloinkaan kun ne ovat ainoa ostos. On muistettava ja hoidettava neuvoläkäynnit, pankkiasiat, ihan kaikki sopiminen ja paperisota mitä lapseen ja omaan talouteen liittyen on olemassa. Isot ja pienet jutut, niistä on selvittävä ja silloin kun ei pysty tai jaksa yksin, on osattava pyytää apua. Kyllähän se väsyttää.

Kuten sanottu, tykkään olla supernainen. Siksi koen jotain sairasta tyydytystä siitä, että selviän kaikenlaisista koettelemuksista. Kun ekaa kertaa matkustin junassa lapsen ja kissan kanssa, kamalan flunssaisena ja väsyneenä, mietin, että hitto, minähän pärjään. Mutta samalla kyllä mietin, että olisi ihan kiva jos aina ei olisi pakko.

Olin kyllä oppinut sen jo ennen lastakin, että pärjääjän rooli voi olla aika rankka. Kun on ihminen, joka selviää vaikka mistä, niin jotenkin sitä helposti joutuukin selviämään vähän liian paljosta.

Tiedostan kyllä, että olen itse pahin odotusten asettaja. Ei kukaan arvostele, jos koti on sotkuinen eikä tarjolla ole leivonnaisia, mutta itse kyllä toivoisin, että niin olisi. Kaikkien muiden mielestä on ihan ok, jos en saa äitiyslomalla mitään aikaan.

Osaan toki elää itselleni asettamieni vaatimusten kanssa, sillä sitä samaahan olen tehnyt ennenkin, hokenut itselleni, että on ihan ok, jos olen ihan tavallinen keskinkertainen tyyppi. Ei se tilanne lapsen saamisesta varsinaisesti muutu.

Olen ylpeä siitä, että olen mielestäni aika hyvin osannut priorisoida. Jätän mielummin siivouksen kuin lapsen kanssa hassuttelun. Huolehdin ensisijaisesti nukkumisesta ja syömisestä, vähemmän kaikesta muusta. Mutta mielessä, siellä taustalla, yritys olla supernainen kyllä elää ja voi hyvin. Se ei osaa hyväksyä, että lapsi on vasta neljä kuukautta, eikä se ole pitkä aika opetella ihan vain selviämään uudessa tilanteessa, joten se että arki on viimeisen reilun kuukauden aikana alkanut sujua aika ongelmitta on oikeasti jo ihan hieno juttu. Sille on muistutettava päivittäin, mistä kaikesta tässä on selvitty, ja mitä kaikkea olemme jo kesänkin aikana tehneet.

Perhe Mieli Vanhemmuus