Kävi sitten niin, että talven järjetön sairastelukierre otti vielä yhden lisäkierroksen ja sairastuin pääsiäisen päätteeksi keuhkokuumeeseen. Huhhuh.

Osasin todellakin pelätä sairastelua jo ennen lapsen syntymää – siis omaa sairasteluani. ja kyllä, jälleen kerran mietin, että yksinhuoltajan elämän isoimpia ongelmia on tosiaankin se, että homma on pako pitää kasassa tuli mitä tuli. Se on ihan sama missä kunnossa minä olen, aina on vähintään huolehdittava lapselle joku toinen hoitaja. Eikä hyväkään kavereiden tuoma turva auta ihan kaikessa, sillä eivät kaverini voi esimerkiksi töitään jättää siksi, että minä olen sairaana.

Joskus, yleensä juuri pahimpien sairastelujen tuoman harmituksen tiimellyksessä, päädyn murehtimaan oikein kunnolla pienen perheen haavoittuvuutta. Ajatus siitä, miten lapsen kävisi jos minulle kävisi oikeasti huonosti, on järjettömän ahdistava. Ihan jo ajatus siitä, mitä käy jos joudun vaikka yllättäen sairaalaan enkä voi käyttää puhelinta, saa ainakin väsyneenä ahdistuksen kohoamaan kohtalaisen korkealle. Silloin mielikuvissani on päiväkodin pihassa huuli väpättäen istuva lapsi ja hoitajat jotka eivät tavoita minua puhelimitse (tämä mielikuva ahdisti erityisesti viime viikolla kun samaan aikaan kun olin sairaana, päiväkotiin varayhteyshenkilöksi nimetty kaverini oli ulkomailla).

Todellisuudessa sain jälleen kerran kokoa päiväkodin toiminnan osalta vain aivan erinomaista kohtelua. Ensinnäkin päiväkoti oli tietysti ihan se välttämättömin selviytymisen tae, sillä en olisi mitenkään jaksanut hoitaa lasta koko päivää pahimpina sairastuspäivinä. Päiväkodissa lapsi sai joka päivä hyvän hoidin, kolme ateriaa ja paljon tekemistä niin, että iltaisin riitti vähän vaisumpikin huolenpito. Kun yhtenä päivänä lääkärireissuni venyi, ja istuin neljän aikaan yhä odottelemassa verikokeiden tuloksia, sekään ei ollut suurempi ongelma. Soitin hoitajalle ja hain lapsen sitten hieman ennen neljää, jolloin lapsi oli leikkimässä aivan tyytyväisenä, ja hoitaja kommentoi iloisesti, että eihän tässä tullut edes kiire. Siinä oli taas pelisilmää kerrassaan syylisyydentuntoisen äidin käsittelyssä.

Halleluja! Lapsen elämässä on koittanut vaihe, jota odotin oikeastaan jo kauan ennen sen syntymää, aina kun ylipäätään haaveilin lapsesta. Meillä nimittäin luetaan nykyään iltasatu!

Olen lukenut lapselle paljon ihan sen ensimmäisistä viikoista lähtien, ja lapsi on jo pitkään jaksanut kuunnella ihan kunnon satuja, sellaisia kuvakirjoja, jossa kullakin sivulla on suht vähän tekstiä, eikä sivuja ole parikymmentä enempää. Ja olemmehan me toki lukeneet iltaisin jo pitkään, sillä iltapalan ja iltapesujen jälkeen iltamme on lähes aina sujunut nojatuolissa sylikkäin lueskellen. Nyt on silti otettu mielestäni merkittävä askel, sillä nyt lapsi kuuntelee sadun hämärässä huoneessa, sängyssä maaten ja vain kuunnellen satua.

Pidän juuri sitä merkittävänä kehitysaskeleena, että lapsi jaksaa ihan vain kuunnella ja toisaalta sitä, että se nukahtaa lukemiseen. Koen nimittäin itse paljon helpommaksi odotella sitä nukahtamista samalla lukien, kuin että hoilottaisin tuutulaulua loputtomiin tai vain istuisin hiljaa pimeässä huoneessa pohtien mielessäni, että kauankohan tässä nyt tällä kertaa kestää.

Toistaiseksi näinä muutamana kertana lapsi on aina halunnut kuulla ”Muumimammaa” eli Kuinkas sitten kävikään -kirjaa. Olemme lukeneet sitä viimeaikoina muutenkin paljon, mutta vain nukkumaan käydessä lapsi jaksaa kuunnella koko kirjan läpi. Vaikuttaa siltä, että kirjan rytmi miellyttää lasta, ja varmaan se sopii hyvin nukahtamiseenkin. Lisäksi luulen, että tekstin tuttuus on tärkeää.

Tutuksi se on kyllä tullutkin, sillä pystyn lausumaan kirjaa sivukaupalla ulkomuistista.Onneksi se teksti on aivan ihanaa, ja jaksan nauttia siitä joka kerta.Ajatelkaa nyt: ”puut kolkon korven kohisee, kun tuuli ähkyy, huokailee”tai: ”Kaikk’ on nyt vaarat vältetyt, he kotiin saapuneet on nyt”.

Vähitellen alan itse silti kaivata vaihtelua, joten seuraavaksi aion kokeilla Avain hukassa -kirjaa, jos sen riimit miellyttäisivät myös lasta. Ajattelin kyllä pian kokeilla myös kuvattomia kirjoja, kun lapsi ei niitä kuitenkaan siinä vaiheessa katsele.

Siispä: Peppi-romaani ja Uppo-Nallet, pian kohtaamme! Voi, miten olenkaan odottanut tätä.