Puolison kynästä: Kaljaa ja kalapuikkoja

Luin taannoin saman artikkelin kuin muutama muukin siitä lapsesta joka oli joululomalla lämmitellyt kalapuikkoja mikrossa ja ajattelin kirjoitella ylös omia kokemuksiani aihepiirin tienoilta, siitä miten tärkeää olisi puuttua näihin tapauksiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ja onneksi nykyään puututaan. Vai puututaanko?

Kymmenennen ikävuoteni tienoilla mulla ei mennyt kovin lujaa. Takana oli ensimmäinen parin vuoden huostaanotto ja edessä jälleen uudet kuviot uudella luokalla. Olin juuri muuttanut laitoksesta takaisin kotiin yksinhuoltajaäitini osoitettua jollain tavalla viranomaisille, että se ihan oikeasti tällä kertaa pystyy huolehtimaan pojastaan, eikä ryyppää enää yhtään ja kaikki menee oikein kivasti. Se oli saanut uuden työpaikan jonkun pienen teatterin toimistopirkkona sekä vähentänyt oluen juontia huomattavasti, joten elämä näytti pitkästä aikaa hymyilevän ja aurinko pääsi luikertelemaan vuokralähiön luoteisnurkan risukasan pohjalle asti. Tietysti ne pari-kolme kaljaa piti joka ilta ottaa, ”että saa unen päästä kiinni”, mutta ei sellaista lasketa, eihän?

Vähemmän yllättäen oltiin pian taas tilanteessa, kun mun piti taas huolehtia aamupalani, kouluvaatteeni ja oikeastaan kaikki muukin itse, koska äidillä oli vähän hankalaa. Muistan aamuja, kun se järjettömässä krapulassa soitteli esimiehelleen olevansa tosi pahassa kuumeessa ja samassa ”kuumeessa” se makasi kotona, kun palasin iltapäivällä joko koulusta tai kaverin kerrostalon kerhotilasta, jossa toisinaan poikaporukalla lintsattiin koulusta. Siellä oli lämmintä ja ovesta pääsi suoraan talon takapihalle polttelemaan porukoilta pöllittyjä tupakoita.

Tätä oli opeteltu ennen ensimmäistä huostaanottoakin jo, joten aloin olla ihan pätevä pitämään itsestäni huolta. Jos jääkaappi oli tyhjänä, saatoin varastaa nukkuvan äidin lompakosta pari seteliä ja käydä hakemassa kaupasta vähän einestä ja tietysti itselleni jotain kivaa muutakin. Ei se ikinä mitään huomannut. Korkeintaan ihmetteli sitä, että piti siellä vielä yksi viidenkymmenen markan seteli olla, mutta kai se ajatteli tuhlanneensa sen sittenkin edellisen illan lähiöpubi-riennoissaan. Muutaman kerran sain varastaa ruoka- ja harrastusrahaa jonkun baarista löydetyn sulhasen lompsasta, niitäkin kun toisinaan mutsin vieressä makoili, Raneja, Pertsoja tai Makeja.

Voisi luulla, että kaikki nuo lompakoista varastetut rahat olisivat menneet lähinnä karkkiin ja pelihalleihin, mutta tuossa kohtaa oli jo jonkin sortin eloonjäämisvaihde mennyt päälle ja huolehdin aina ensimmäiseksi ruoasta ja vaatteista. Kyllä, otin äidin kukkarosta rahaa ja menin ostamaan sillä leipää ja uudet sukat, kun kaikissa muissa oli jo reikiä. Koulu meni päin persettä, koska siellä odotti vain kasa kysymyksiä tyyliin ”miksi et ole tehnyt taaskaan läksyjäsi” tai ”missä olit eilen”, enkä yhtään jaksanut sellaista. Jos koulusta palatessa ensimmäinen tehtävä kotona on kantaa äiti rappukäytävästä naapurin sedän kanssa omaan sänkyynsä nukkumaan ja sen jälkeen lähteä kauppaan hakemaan vaikka maksalaatikko ruoaksi, läksyihin ja leikin lyömiseen ei välttämättä sille päivälle riitä enää energiaa.

Jossain kolmikantaneuvottelussa psykologi ja luokanvalvoja ihmettelivät, kun poika vaikuttaa jotenkin tosi kireältä ja hermostuneelta koko ajan. Äiti vain kohautteli olkiaan ja yhtyi siinä ihmettelemään, että mistähän tuollainen voisi mahdollisesti johtua.

Mistäköhän?

Kun tosi nuoresta joutuu pitämään itsestään huolta ja pärjäämään omillaan ihan saatanasti ja itkemättä, se tavalla tai toisella näkyy myös aikuisuudessa. Meitä on moneen junaan.

Jotkut jatkavat saatanasti pärjäämistä ja lukevat itsensä vähintään kaksinkertaisiksi tohtoreiksi ja ostavat hienon talon Espoosta. Ne käy espanjankursseilla, kasvattaa näyttelykoiria, postailee Instaan kuvia kulttuurimatkoiltaan ja syö pillereitä jaksaakseen, kun eivät osaa lopettaa juoksemista. Elämänsä loppuun asti ne päihittää sata lasissa vaikeaa lapsuuttaan.

Toiset eivät jaksa pyristellä, ja päättävät ihan liian nuorena ettei niistä koskaan voi mitään tulla. Ne antautuu paskuudelle ja nyökkäilevät vain mukana jonkun osoittaessa niitä sormella, että hylkiö se on. Ne jatkaa niille osoitetulla tiellä ja kuolevat alle kolmekymppisenä yliannostukseen Tokmannin vessassa tai viimeistään alle kuusikymppisenä viinaan jossain laitakaupungin yksiössä, jonka keittiön lavuaari pullistelee homeisista tiskeistä ja jonka pöydällä on kolmen sentin pino avaamattomia karhukirjeitä.

Suurin osa meistä kuitenkin onneksi asettuu johonkin näiden kahden kärkipään väliin ja onnistuu elämään aika lailla normaalia elämää, eikä lapsuuden rypyt välttämättä näy ulospäin juuri ollenkaan. Meikäläisen tapauksessa suurimmat jutut ovat olleet (ja osittain ovat yhä) vahva arvottomuuden tunne, tietynlainen tunnekylmyys ja tarve pärjätä omin avuin. Esimerkiksi synttäreitä en ole juhlistanut aikuisiällä lainkaan, kun tuollaisesta itseen kohdistuvasta positiivisesta huomiosta tulee vain ja ainoastaan vaivautunut olo ja mitä tuohon tunteettomuuteen tulee, mulla kesti tosi pitkään ennen kuin opin ottamaan jumaliste puolison kainaloon ja lohduttamaan jos sillä oli paha mieli ilman kiusaantumista. Viikko sitten vaimo teki illalla itselleen leipää keittiössä ja huikkasi, haluaisinko minäkin yhden. Oli turhan pitkän hetken hiljaista, kun taistelin itseni jälleen kerran myöntymään tarjoukseen sen sijaan että olisin mennyt tekemään leipäni itse.

Kaikkein kurjin juttu on se, etten ole koskaan myöskään osannut pyytää kunnolla apua, vaikka olisin sitä tarvinnut. Muutama vuosi sitten uuvuin ihan täysin ja sain ajan työterveyspsykologilta, mutta sillekään en pystynyt kunnolla myöntämään olevani ihan lopussa. Ei tässä mitään ja kyllä se tästä taas, kunhan saa viikonloppuna levätä.

Pärjätä pitää itse, eikä mua varten tartte keittää.

Onneksi mulle on tullut lasten myötä mahdollisuus katkaista tällainen arvottomuuden tunteen kierre. Onneksi nyt näyttää siltä, että ne kyllä juhlivat omia synttäreitään iloisesti sitten aikuisenakin, varaavat ihan juhlatilan tarjoiluineen ja asettavat päähänsä päivänsankarin kruunun ilman minkäänlaista nolostumista. Koska ne on sen arvoisia

Koska me kaikki oltaisiin.

Mitä minuun tulee, yritän myöntyä vaimon leipätarjoukseen seuraavallakin kerralla ja muutenkin harjoitella olemaan arvokas. Jos oikein pinnistän, ehkä muutaman vuoden sisällä pidän ne synttäritkin. Kun näin tapahtuu, olette kaikki tervetulleita!

Kommentit (4)
  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Löysin blogiinne vasta nyt, ja luin heti useamman postauksen parin vuoden taakse. Pidän kovasti tyylistänne kirjoittaa!

    Aihe on hirvittävän tärkeä. Suomessakin lähtökohdat ovat niin erilaiset pärjäämiseen. Koen olevani hyväosainen, mutta vanhempani eivät kuitenkaan ole korkeakoulutettuja. Siirtymiseni akateemiseen opiskeluun on ollut haparoivampi kuin kavereillani, joiden kodeissa on totuttu keskustelemaan ja kyseenalaistamaan muiden käsityksiä riitelemättä. Tarinani ei ole yhtä dramaattinen tai traumaattinen kuin vaikka kuvaamasi lasisen lapsuuden kokeneilla, mutta uskon ymmärtäväni edes joltain osin, miltä tuntuu, kun joutuu oivaltamaan ja tekemään itsenäisesti enemmän kuin muut ympärillä.

    Aivan upeaa, että olet halunnut katkaista huonon kierteen omien lapsiesi kohdalla. Tämä on vaatinut varmasti paljon itsetutkiskelua ja tietoista toimintatapojen muuttamista. Arvostan kovasti! Toivottavasti ymmärrät pian, että olet arvokas ja tärkeä – tämä oivallus välittyy varmasti eteenpäin ja maksaa itseään takaisin. Lapset ovat tarkkasilmäisiä.

    1. Kiitos. Se aina lämmittää mieltä, kun joku tykkää omista jutuista. <3

      Eihän se tosiaan pelkästään paljoa kerro, millaiset sosioekonomiset lähtökohdat ihmisellä on. Ongelmia voi olla paljonkin, vaikka olisi ”hyvästä” perheestä lähtöisin, ja joissain tapauksissa nimenomaan se nimen paine voikin olla juuri se, mikä juniorin sitten vetää lopulta pinnan alle. Tiedän sekä hyvistä että huonoista perheistä olevia tyyppejä, jotka ovat lopulta kuolleet huumeisiin tai viinaan ja vastavuoroisesti tiedän myös molempia, joilla on asiat oikeastaan ihan hyvin.

      Itse koen olleeni sillä tavalla onnekas, että on tullut positiivista tukea kasvamiseen muilta tahoilta niissä kriittisissä kohdissa. Siinä mielessä pidän näitä huostaanottojakin ihan hyvinä asioina, kun siellä oli porukkaa jota saattoi jopa kiinnostaa mun jutut, sekä henkilökunnassa että asiakkaissa.

      Meillä on nyt kotona ja lasten kanssa sikäli hyvä meininki, ettei dokailla vaimon kanssa lasten läsnäollessa eikä sitten toisaalta yritetä korjata omia historioitamme niiden kautta tönimällä niitä hirveällä vimmalla kohti valkolakkeja jo taaperoiässä. Meidän tyypit saavat siis kasvaa aika rauhallisesti ja omiksi itsekseen, mikä on jo aimo loikkaus parempaan suuntaan.

      Kiitos vielä kommentistasi ja tsemppiä sinnekin suuntaan!

      T. Ihmeen mies

  2. Hyvin kirjoitettu. Hieno juttu, että sinulla elämä on mennyt noin hyvin hankalista lähtökohdista huolimatta.

    1. Kiitos. Joo, ihan kohtalaisesti on mennyt, mistä olen todella kiitollinen. Onneksi on hieno lähipiiri joiden tuella pystyy tulemaan hiljalleen paremmaksi ja taittamaan mahdollisesti sukupolvien pituista kakkaketjua. 🙂

      T. Ihmeen mies

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *