Katselin poikasena Tom Hanksin tähdittämän Big – Isoksi yhdessä yössä -elokuvan lähemmäs tuhatmiljardia kertaa ja olin vakaasti sitä mieltä, että siinä jätkä elää unelmaansa. Se sai lapsen silmin ihan järjetöntä palkkaa ihan järjettömän siististä duunista ja illat pitkät se vain leikki, pelasi pelejä, söi mitä lystäsi, valvoi myöhään eikä kukaan komentanut sitä tekemään yhtään mitään. Päätin, että kun minusta tulee aikuinen, elän samanlaista elämää ja nautin olostani ikuisesti leikkien, elämäni loppuun asti.

Tällaista elämää sitten elinkin, pitkälle yli parikymppiseksi asti.

Yllämainittua fantasiaa lukuun ottamatta mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut kovin kirkasta kuvaa, millaista elämäni mahtaisi olla, kun tukka alkaa harmaantua ja lapsenlapsia ilmaantua. Olen jossain vaiheessa kai vain päättänyt mennä virran mukana ja katsoa, mihin se minut kuljettaa. Tai kohti kuolemaahan se vääjäämättä kuljettaa, mutta olen ollut aika avoimin mielin sen suhteen, millaisia maisemia toivoisin matkan varrella näkyvän.

Aiemmin on tuntunut siltä, että koska en pysty näkemään itseäni vanhana miehenä, lähtö voisi tulla jo suhteellisen nuorena, ehkä hilkun yli viiskymppisenä, mutta nyt, pian 40-vuotiaana ukonrohjakkeena, olen viimein tilanteessa, jossa sumea tulevaisuus alkaa saada ääriviivoja ja tyhjään tilaan alkaa ilmestyä muotoja, värejä ja jopa tuoksuja. Syytän tästä elämäni täyttävää rakkautta ja lapsiani, joiden lapset haluaisin tavata ennen poistumistani. Olematon on muuttumassa olevaksi ja näkymätön näkyväksi.

Tässä kurkistus Ihmeen ja minun elämään noin kahdenkymmenen vuoden päähän:

—

– Otatko maitoa tähän kahviin?

– Ai, sä keitit kahvia? Kiitos muru, otan.

Istun söpön ja melko suuren, vuonna 1949 rakennetun talomme tilavassa ja viihtyisässä olohuoneessa, jonka seinät pursuilevat kirjoja, musiikkia ja silmää miellyttävää taidetta. Nurkassa olevaan takkaan sytytin tulen jo aiemmin aamulla, että saadaan mökki lämpimäksi. Kissa makoilee toisella nojatuolilla, nousee kiskottelemaan, haukottelee ja kiertyy takaisin rullalle. Talo tuoksuu edelleen leipomuksille eilisen jäljiltä, kun lapsemme kävivät jo tavaksi muodostuneella sunnuntailounaalla ja tehtiin porukalla joulutorttuja, niin kuin ollaan jo vuosien ajan tehty, siitä asti, kun ne vielä asuivat kaikki kotona. Keskimmäinen lapsista on äiti jo itsekin ja sen kaksivuotias tytär täytti kaiuttimista valuvien joululaulujen välejä pienillä ilonkiljahduksilla saadessaan maistaa marmeladia tai taikinaa, tai peuhatessaan kissan kanssa. Iso porukka oli jo koossa, koska kahdella muullakin lapsella oli puolisonsa mukanaan. Nuorimmainen toi viimeisimmän ensimmäistä kertaa näytille, ja olihan se nuori mies hermona, niin kuin kai kuuluukin olla. Ihan oivalliselta kaverilta se kuitenkin vaikutti ja tehtiin selväksi, että täällä se voi olla kuin kotonaan. Ja olihan meillä kivaa, niin kuin aina. Naurettiin ja jutusteltiin, syötiin ja juotiin. Lähtiessä vanhimman lapsen pitkäaikainen tyttöystävä sanoi, että meille on aina niin kiva tulla, kun on jotenkin lämmintä ja mukavaa. Ja niinhän meillä onkin, kun mökki on rakkaudesta rakennettu ja sydämellä sisustettu.

Vaimo saapuu olohuoneeseen, asettaa kahvikuppini nojatuolien välissä olevalle pikkupöydälle ja antaa suukon otsalle. Sillä on kädessään joku naistenlehti, joka kuuluu sen aamurutiineihin ennen työpäivän aloittamista. Nyt sillä on työn alla kolmas osa melko hyvin myyneeseen nuortenkirjasarjaan, ja vaikka olisi vähän paineita saada se ensi vuoden joulumarkkinoille, kirjoittaminen on sujunut niin hyvin, ettei kiireen tuntua varsinaisesti ole. Itsellänikin on sikäli ihan hyvä tilanne, että vaikka viidennen kirjani käsikirjoitus tuntuu hieman tökkivän, kustantaja ei ole pistänyt vielä painostusvaihdetta päälle. Luotan vahvasti siihen, että jonkin sortin raapustelma on viimeistään huhtikuussa valmiina ja kaupoissa loppusyksystä. Ei me kumpikaan mitään sofioksasia olla myytyjen kirjojen määrässä mitattuna, mutta tullaan toimeen niin, että pystytään ammattiamme kotoa harjoittamaan. Yksi lempiasioistani on, kun istutaan yhdessä lounaalle ja käydään läpi aikaansaannoksiamme ja keskustellaan kieliopista ja juonenkäänteistä. Luomistyön ei aina tarvitse olla niin yksinäistä ja sisään päin kääntynyttä.

Kaappaan vaimon syliini ja rutistan lujaa. Tällä tavoin me nuorempinakin välillä istuttiin, kun lapset olivat vielä pieniä. Silloin oli koko ajan vähän kiire, mutta tällaiset pienet hetket ja huomionosoitukset olivat osa sitä, mikä piti meidät pinnalla ruuhkavuosien ristiaallokossa.

Puristan sylissäni istuvan, edelleen maailman kauneimman naisen rintaa hellästi ja lupaan pitää sitä illalla hyvänä. Joskus intoudutaan lounastauoilla pikapanolle, mutta kyllä kunnon pitkän kaavan mukaan vedetty rietastelu hierontaöljyineen, käsirautoineen ja hieromasauvoineen  on jotain sellaista, mistä me molemmat erityisesti nautitaan, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Useimmiten rakastellaan, nussitaan tai paneskellaan ilman sen kummempia kommervenkkejä, mutta aina toisinaan nautiskellaan kunnolla.

Vaimo vähän punastellen nyökyttää ehdotukselleni ja suudellaan vähän pidemmin. Palataan touhujemme ääreen ja kohta vetäydytään kirjoittelemaan kumpikin omiin työhuoneisiimme. Lounaaksi on lohikeittoa ja illalla lämmitän pihasaunan, jonka ikkunalaudalla on kynttilä. 

Kissan hiljainen kehräys ja vanhan seinäkellon kloksutus täyttää olkkarin ja ulkona sataa hiljalleen lunta.

Kohta on joulu.