Tällä viikolla vietetään kansallista parisuhdeviikkoa ja vaikka ”parisuhde” sanana mua vähän risookin, vähän liian virallisena ja totisena, käytetään nyt sitä, kun parempaakaan ei ole tarjolla ja onhan sekin totta, ettei esimerkiksi ”kultapuppelointi” tai ”rakkausyhtenäisyys” ihan aina kuvaa sitä, mitä toisen kanssa yhteisen elämän rakentaminen ja viettäminen todellisuudessa toisinaan on. Mutta siis, koska on parisuhdeviikko, päätettiin rustata jonkin sortin rakkauskirjeet toisillemme, koska rakkaus on se kivijalka, jolle hyvä parisuhde rakennetaan.

Rakas Ihmeeni,

Elämä on kaaosta, vahinkoja ja yhteensattumia. Jollen olisi aikoinaan seissyt sen yhden baarin edessä, jossa tapasin eksäni aamuyöstä, en olisi tavannut hänen ystäväänsä jonka kanssa löydettiin yhteinen fanituksen kohde artistista, jonka keikalle se ei sitten päässytkään. Jos olisi päässyt, tuskin olisin sinuun törmännyt viettäessäni aikaa sen kaverin kanssa.

Mennään syvemmälle: En olisi seissyt sen baarin edessä aamuyöstä, jollen olisi aikoinaan päättänyt viime tingassa hakea työharjoitteluun yhteen paikkaan, jossa tutustuin ihmiseen, jonka siskontyttären kanssa olin päättänyt mennä juuri tuohon baariin juuri tuona päivänä.

Mennäänkö vielä syvemmälle? Jollen olisi ollut juuri sopivasti seisoskelemassa yläasteella siinä tietyssä käytävässä siihen tiettyyn aikaan, opettaja ei olisi nakittanut minua esittelemään paikkoja uudelle oppilaalle, joka myöhemmin elämässäni ehdottaisi viime tingassa, että hakisin työharjoitteluun tuohon yllämainittuun paikkaan, josta en ollut koskaan kuullut aiemmin, mutta jossa tämä kaveri oli hetken suorittanut omaa harjoitteluaan.

Vielä? Jos tämän kaverin isäpuoli ei olisi sittenkin saanut sitä työpaikkaa toisesta kaupungista, varasijalta nostettuna, tämä lapsuudenkaveri ei olisi koskaan siirtynyt kouluumme tai jos se olisi nuorena miehenä mennyt tankkaamaan muutamaa minuuttia myöhemmin, se ei olisi ehkä koskaan tavannut hemaisevaa neitokaista joka oli tankilla samaan aikaan, josta sittemmin tulisi kaverini äiti.

Onko tämä kaikki pelkkää kaaosta vai nimenomaan todiste siitä, että kohtalo määrää kulkuamme? Kaikki tuntuu samaan aikaan todella umpimähkäiseltä mutta myös erittäin tarkkaan ajoitetulta ja vaikka todellisuudessa kyse taitaa olla sattumusten sarjasta, haluaisin uskoa kohtaloon, että meidät olisi alun alkaenkin tarkoitettu toisillemme.

Miksi?

Koska jäin suhun kiinni välittömästi, näin tulevaisuuteni sun silmissäsi ja jollain tavalla olin tuntenut sut aina, vaikka vasta tavattiin.

Koska sun kanssa oli heti niin hyvä olla, että halusin venyttää seuraavaa aamua niin pitkään kuin mahdollista, siinä sohvalla sylikkäin, kahvikupposten ja hyvän musiikin parissa.

Koska sun kanssa mun on helppo olla oma itseni ja vaikka olen jossain määrin elämän rypistämä, sä silität niitä pois.

Koska näen niin selkeästi meidät isovanhempina ihanassa mummulassa, jossa on paljon kirjoja ja kissoja, sellaisina kurttunaamoina jotka kävelevät käsi kädessä vielä kasikymppisinä ja jotka antaa toisilleen hampaattomia aamusuukkoja ja ehkä hampaattomia joitain muitakin… :*

Joka ikinen aamu, kun herään sun vierestä ja joka ikinen ilta, kun sun viereesi nukahdan, mietin, miten onnellinen olenkaan, kun mulla on tuollainen ihan siinä vieressä. Ihminen joka ymmärtää mua ja rakastaa mua, vaikkei nahkeiltakaan päiviltä ja täydellisen väsymyksen hetkiltä ollakaan vältytty ruuhkavuosien riepottelussa. Haasteet voitetaan yhdessä ja jos on paha mieli, siitä uskalletaan puhua. Kaiken muun hyvän lisäksi me ollaan helvetin hieno tiimi arkihommissakin. Kun arki rullaa kevyehkösti, sinne sekaan on helpompi ujuttaa suudelmia ja kosketuksia.

Kaikista tärkeintä ja ihaninta on hyväksyntä. Me kumpikin rakastetaan toisiamme juuri tällaisina, epätäydellisinä, keskeneräisinä, joskus pieninä ja heikkoina.

Olet loistava vaimo, erinomainen äiti, hyvä ystävä ja ällistyttävän intohimoinen ja kekseliäs petikumppani.

Sut mä olen aina halunnut ja sut tulen aina haluamaan, ihan kokonaisena, elämäni loppuun

Rakastan sua.

T. Sun miehesi