Kaikki me elämme arkea omilla tavoillamme ja jostain syystä tuolle sanalle on kehittynyt outo, vähän negatiivinen klangi. Olit sitten rokkitähti, levyseppähitsaaja tai työtön, toisinaan arki pääsee iskemään märällä ja lämmintä paskaa täynnä olevalla lapasella päin pläsiä niin lujaa, että hampaat helisevät suussa.  Sateiset ja pimeät maanantaiaamut, kun ketään perheestä ei huvittaisi tehdä yhtään mitään, kun päiväkotiin ja töihin lähtö on niin helvetin hidasta ja hankalaa ja roskapussi haisee kolmatta päivää eteisessä. Keskiviikon päivälliseksi syödyt, vähän huonosti kypsyneet kananugetit, lapset jotka eivät niitä juurikaan syö, kissan oksennus päiväpeitteellä ja orastava pääkipu. Lauantai-aamun lastenohjelmien aivan liian korkea volyymi, edessä siintävät neljän tunnin prinsessakaverisynttärit ja kahdeksannen kerran saman aamupäivän aikana sitteriin lyöty isovarvas. Yhden tunnin oma aika illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen, joka käytetään sometukseen kun muutakaan ei jakseta, varsinkaan seksiä. 

Pahimmassa tapauksessa arki voi tuntua pelkästään tuollaiselta tarpomiselta tarkoituksettomuuden ja ilottomuuden upottavan soisella metsäpolulla, mutta onneksi henkilö voi valita toisenlaiset tuntemukset niistä pienistä hetkistä Ihan Tavallisen Torstain rivien väleistä. 

Esimerkiksi eilinen oli niin tavallinen arkipäivä kuin olla saattaa. Aamulla töihin, iltapäivällä lapsi esikoulusta, kotiin syömään, hengailua, iltatoimet ja nukkumaan. Väsytti saatanasti koko päivän, koska oman ajan tarve oli edellisenä iltana syönyt nukkumisaikaa. Illalla kuitenkin mietin kulunutta päivää, pilkoin sitä mielessäni palasiksi ja sain todeta, että ihan jokaiseen päivään mahtuu jotain ihanaa ja sellaista, mistä saa olla kiitollinen. Tässä pieni lista eilisistä, jotka järjestelin nättiin pinoon ennen nukkumaanmenoa:

• Oman isomman lapsen ilonaama ja hali koulun pihassa, kun hain sen töiden jälkeen.
• Sen kanssa käsi kädessä kävely halki syksyn värjänneen puiston.
• Kotiin saapuessa kuopuksen ja vaimon hymynaamat sekä pirun maukas päivällinen.
• Vanhempien lasten pitkähkö leikkihetki, jonka aikana ehdittiin jutella ja pussailla puolison kanssa keittiössä.
• Vauvan iltaunet samaan aikaan tuon leikkihetken kanssa, mikä mahdollisti lähes puolen tunnin kainaloonkäpertymishalimisjamboree. Bonuksena sain siivottua keittiön tosi komeaan kuntoon samalla, kun puoliso nukutti beibiä.
• Sain hoidettua erästä tärkeää asiaa eteenpäin, vaikka se vaatikin lääkärikäynnin.
• Illan harvinaisen sopuisa lasten iltatoimi- ja satuhetki, jonka aikana tuli taas todettua, kuinka helvetin hyvä tiimi meillä on rakkaani kanssa.
• Loppuillan sohvasessio kera salasipsien, parin oluen, hauskan TV-sarjan ja kevyen kiehnäämisen.

Kyllä eiliseenkin mahtui myös niitä hetkiä, kun olisi tehnyt mieli vain käpertyä vaatekomeron pimeään nurkkaan ja puhkaista itseltä korvat (lapset voivat olla toisinaan varsin äänekkäitä). Näin introverttinä ihmisenä meluisa alkuilta sosiaalisen työpäivän päälle ei ehkä ole kaikkein otollisin juttu latautumista ajatellen, mutta kyllä se menee ja toisaalta, kyllä siinä lapsia hankkiessa vähän niin kuin tulee tehtyä sellainen lupaus itselle, että tuollaista on kestettävä, kun kerran leikkiin lähtee. 

Rankkoina päivinä sitä joskus miettii, millaista arki olisi vaikkapa ilman lapsia tai jos saisi muuten vain köllötellä oloneuvoksena. Ihan oikeasti, yksi lempparikuvitelmistani olisi jäädä edes vähäksi aikaa työttömäksi, niin ehtisin kirjoittaa kädet sauhuten tai nuukahtaa päikkäreille vaimon ja vauvan kanssa puolilta päivin vain koska sattuu huvittamaan.

Parempina päivinä puolestaan tajuaa, kuinka älyttömän siistiä on, että meillä on tässä aika timanttinen porukka, joka osaa olla ja elää ihan omalla tavallaan niin, että kaikki toimii ja soljuu, ja vieläpä ilman suurempia vääntöjä. Me tiedetään, ettei meidän aina tarvitse olla niin helvetin vahvoja, päteviä tai kunnollisia, ja usein hapeksi riittää, että pysähtyy välillä halailemaan ja suukottelemaan, kun lapset leikkivät ja vauva nukkuu päikkäreitä.

Jos arki tuntuu kasvojen edessä roikkuvalta harmaalta verholta, siihen pitää tökkiä muutamia pieniä reikiä, että valo pääsee sisään. Olen loputtoman kiitollinen puolisolleni, joka lähes päivittäin jaksaa asetella kömpelöihin kouriini työkaluja tätä varten ja olen ihan varma, että ajan mittaan opin paremmaksi reikien tekemisessä ja ehkä jonain päivänä silmät tottuvat valoon.

Tätä on avioliitto, elämä ja rakkaus.