Kuva kirkastuu

Hei vaan, pitkästä aikaa.

Sitten viime blogipostaukseni elämässäni on tapahtunut paljon. Työtä, kirjoittamista, vanhemmuutta, parisuhdetta, ja montaa muutakin asiaa on tarjotin kukkuroillaan. Ruuhkavuodet on kuvaava termi, vaikka sitä joskus parjataankin.

Niin kuin moni muukin, niin myös minä olen koronapandemian vuoksi pysähtynyt kuulostelemaan itseäni ja elämääni tarkemmin. Pysähtyminen ja kaiken ylimääräisen kohinan karsiminen on tehnyt minulle hyvää. Mikä ensin oli pelkoa ja epävarmuutta, on nyt yksinkertaisuutta ja kiitollisuutta. Linnut laulavat kovemmin ja kauniimmin kuin koskaan, ja keittiömme ikkunalaudalla on pitkiä taimia. Vuosia olin liian väsynyt istuttamaan mitään keväisin, vaikka aina siitä haaveilin. Nyt pienet haaveet itävät isommiksi, sekä ikkunalaudalla että mielessäni.

Puolitoista vuotta sitten koin työuupumuksen. Se oli kamalaa. Se oli mustaa, kuristavaa ja lohdutonta. Jouduin töissä kestämättömään tilanteeseen, jonka pyörittämiseen voimavarani eivät riittäneet. Taitoni ehkä olisivatkin riittäneet, mutta minulle annetut resurssit eivät. Annoin tilanteesta jatkuvaa palautetta esimiehilleni, mutta muutos tuli vasta kun jouduin olemaan hetken sairaslomalla.

Itkuun purskahtaminen työterveyshoitajan vastaanotolla oli lähtölaukaus pitkälle toipumisprosessille, joka jatkuu edelleen. Työuupumus tuntuu jättäneen pysyvän jäljen työmuistiini, se ei ole entisensä. Unohtelen paljon ja helposti. En tietenkään tahallani. Reagoin myös kuormitukseen herkemmin kuin ennen. Toisaalta se auttaa minua tarkkailemaan jaksamistani paremmin. Nyt osaan levätä ja palautua jo ennen kuin olen lopussa.

Suurin johtopäätös uupumisestani on, että ennemmin tai myöhemmin minun on vaihdettava ammattia. Intohimoni varhaiskasvatusta kohtaan hiipuu jatkuvasti vaatimusten kasvaessa ja palkan ollessa todella mitätön siihen nähden, miten paljon työssä on vastuuta ja hallittavia osa-alueita, ja miten paljon se vie voimia jaksamisestani olla omille lapsilleni sellainen äiti, jollainen todella haluaisin olla. Leikkisämpi, lempeämpi, enemmän läsnä.

Nuoruuteni unelma-ammatti oli psykologi. Se ei ole täysin kadonnut, vain jalostunut. Olen tajunnut olevani paljon ennemmin terapeutti kuin pedagogi. Haluan aina tukea asiakkaideni (nyt siis lasten) itsetuntoa, yksilöllisyyttä ja vahvuuksia. Haluan saada heidät kukoistamaan. Haluan saada heidät tuntemaan osallisuutta ja tarttumaan ympäristössään vaikuttamisen mahdollisuuksiin. Vuosien varrella minun ryhmissäni lukemattomista lapsista on tullut rohkeita, avoimia, aktiivisia, ennen kaikkea osallisia. He ovat tulleet jatkuvasti nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi. Olen antanut heille mahtavia eväitä elämään, ja olen ollut siitä ylpeä.

Minun on kuitenkin pian aika siirtyä eteenpäin, suurempia intohimojani kohti. En voi jäädä sinne, missä en enää kasva. Olen miettinyt, että kävin ensimmäisen kolmenkympin kriisini läpi pari vuotta ennen kuin täytin 30. Silloin minun oli lähdettävä parisuhteesta, jossa en voinut kasvaa. Vanha tuttu työ kannatteli minua silloin ja antoi turvallisia onnistumisen kokemuksia läpi kriisini. Nyt minulla on ihana, vahva parisuhde, joka taas ruokkii ammatillista kunnianhimoani. Minulla on sisäinen palo löytää työ, josta innostuisin sataprosenttisesti, joka olisi enemmän minua itseäni.

Olen omakohtaisesti saanut kokea ja tajuta, millainen järkälemäinen voimavara seksuaalisuus on. Erityisesti silloin, kun sitä pääsee toteuttamaan omannäköisesti, ilman häpeää ja syyllistämistä. Seksuaalinen hyvinvointi ulottuu monille elämän osa-alueille. Sen vaikutukset fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin ovat valtavat. Minä olin paljon surkeampi olento silloin, kun en ollut vielä löytänyt orgasmejani tai sellaista kumppania, jolle ne olisivat tärkeitä. Miten monin tavoin yritinkään olla näkymätön siksi, että minua ei haluttu eikä hyväksytty vanhassa parisuhteessani.

Haluan auttaa muitakin löytämään nuo ihmeelliset voimavarat. Haluan auttaa ihmisiä ymmärtämään ihanuutensa ja löytämään nautintonsa. Siksipä, kunhan kuopuskultamme varttuu vielä hieman itsenäisemmäksi, minä aion opiskella seksuaaliterapeutiksi. Tulen tarvitsemaan siihen lainarahaa, mutta olen varma, että se on minulle uusi ja ihmeellinen puutarha, jossa voin kasvaa sekä itse, että auttaa muita samaan.

Uskon, että se olisi työtä, jossa voin keskittyä vähempien asioiden tekemiseen paremmin. Olisin vähemmän riittämätön, olisin tarpeeksi.

Hyvinvointi Seksi Mieli Opiskelu

Puolison kynästä: Olla ihan pieni

Meillä on kaksi kissaa, joista toinen on yli kaksikymmentävuotias, yleisluonteeltaan lievästi sanoen negatiivinen tapaus. Se ei suuremmin välitä ihmisistä, eikä se ole kertaakaan leikkinyt nuoremman kissan kanssa vapaaehtoisesti koko sen kuuden vuoden aikana, jonka ne ovat toisensa tunteneet. Kaikille meillä vieraileville muistetaan aina mainita erikseen, että sitä raidallista kissaa ei kannata mennä mämmäilemään, kun sitten tulee kynttä ja hammasta. Tinkimättömästi kova ja epäsosiaalinen kissamummo on siis kyseessä.

Joka ilta nukkumaan mennessäni tämä rankka tyyppi käpertyy pääni viereen ja tamppaa tassuillaan tyynyn kulmaa äänekkäästi kehräten samalla, kun silitän sitä pehmeästi. Aamuisin, kahvia keittäessäni se aina tulee istumaan tismalleen samaan kohtaan keittiön pöytää ja odottaa hyvän huomenen toivotuksia.

Kuten näitä lukeneet tietävät, meillä on myös lapsia. Vanhin on pian yhdeksänvuotias ja sekin on suurimman osan aikaa kaiken tietävä ja katu-uskottava jäbä, joka ei julkisesti enää paljoa halaile edes rakasta mummua, koska se on tosi noloo. Pojalle luen useimpina iltoina iltasadun, jonka jälkeen rapsuttelen selkää ja sanon sen tutun hyvänyöntoivotusrimpsun, jonka jälkeen se kääntyy tyytyväisenä nukkumaan. Joskus se vielä kiipeää syliinkin halittavaksi, kunhan kukaan ei ole näkemässä. Toisin kuin tuon kissan kohdalla, mä luulen, että jonain päivänä tulee se viimeinen kerta, kun jätkä kiipeää mun syliini käppyrälle, enkä sitä siinä hetkessä edes tiedä, että se oli siinä ja jatkossa ehkä vain halataan pikaisesti perhejuhlien ynnä muiden yhteydessä.

Taaperollemme tämä kaikki on vielä tosi simppeliä. Se osaa oikein vaatia, että syykkyyn ja saattaa tulla ihan muiden touhujen ohessa vain halaamaan. Eilen ne olivat tehneet äitinsä kanssa ruokaa ja kesken kaiken taapero oli kertonut mutsilleen, että mä lakastan sua. Mutkatonta, herttaista ja jollain tapaa todella omanarvontuntoista toimintaa.

Mä kaipaisin nyt halia, voisinko saada sellaisen?

Pitäisitkö mua hetken sylissä, kun on ollut vähän huono päivä?

Aikuisen elämä on välillä aikamoista. Töissä pitää tehdä päätöksiä ja olla muutenkin hyvä, laskut on maksettava ja kaupassa käytävä. Lapsia pitää kasvattaa hyviksi ihmisiksi, kissat pitää muistaa ruokkia ja pahvit viedä pahvinkeräykseen. Kirjaston kirjat on palautettava ja huomenna pitää imuroida. Muista ostaa huuhteluaine, vastata siihen kyselyyn, pakata aamulla kurahousut päikkykassiin ja käydä hakemassa paketti postista. Tämän kaiken lisäksi joillakin on vielä jumalauta HARRASTUKSIA ja ties mitä skeidaa, joiden kanssa saatetaan riehua iltaan asti. Sitten luetaan vähän dekkaria, naputellaan velvollisuudentuntoisesti tykkäykset instaan ja jos energiaa vielä riittää, masturboidaan vähän koska puoliso nukkuu jo ja edellisestä kerrasta on aikaa.

Ei ole aikaa kysyä, että miten sun päiväsi on mennyt ja jos onkin, ei ole aikaa kuunnella vastausta ja jos onkin, toisella ei ole aikaa vastata siihen kunnolla ja mahdollisesti kysyä, että voisinko saada halin.

Mun edellisellä ja nykyisellä puolisolla on runsaasti merkittäviäkin eroja, mutta yksi yhdistävä juttu on se, miten tarkasti ne huomaa kumppaninsa huonon päivän ja miten hanakasti ne tulevat lohduttamaan tarpeen vaatiessa. Jos mulla on paska fiilis ja olen etäisen ärsyyntynyt, vaimo usein tulee halaamaan pitkästi tai silittelee hetken tukkaa. En sitä yleensä siinä hetkessä sano suoraan, mutta se on tosi mukavaa ja rauhoittavaa, saada olla vain paijattavana ilman mitään vaatimuksia. Joskus se myös ottaa minut, yli satakiloisen jötkäleen pikkulusikaksi, kun pötkötellään sängyllä ja silittelee hiljaa käsivartta tai räpeltää rintakarvoja. Tällaisten juttujen ansiosta olen itsekin hiljalleen oppinut huomaamaan, milloin joku tarvitsee tällaista huomiota. Mikään mestari en siinä ole vieläkään, mutta pitkä matka on tultu siitä, kun eksä joutui suorastaan huutamalla vaatimaan, että etkö sä tajua että mä tarvitsen nyt vain syliä, enkä mitään vitun analyysiä.

Jos nykyään huomaan, että vaimolla on paha mieli, otan sen kainaloon ja yleensä pystyn silittelemään ihan hiljaa pitäen samalla turpani kiinni mahdollisista ratkaisuista sen ongelmiin. Omasta mielestään se on joskus tyhmä ja laiska läski, mutta hetken vierihoidon jälkeen se on vähemmän kaikkea tätä. Minä puolestani olen usein etäinen ja vihainen vittupää, mutta kainalossa siliteltävänä myrskyn merkit laantuvat kevyen kesäiseen liplatteluun rantakallioita vasten.

Läheisyys ja kosketus ovat ihan helvetin tärkeitä juttuja ihan siellä normaalissa arjessa. Joillekin meistä se tulee automaattisesti ja joidenkin pitää vähän totutella, mutta ihan kaikki tykkäävät, kun saavat välillä olla jonkun kainalossa. Että ne hyväksytään ja ovat sitten kuitenkin tosi ihania, vaikka ulkomaailmassa pitääkin pärjätä hyvin, juosta lujaa ja olla kaikilla tavoin mahtava ja haavoittumaton.

Koskettele, silittele, halaa, ota syliin.
Käperry kainaloon, nauti paijauksesta ja anna itsellesi lupa olla joskus ihan pieni.

 

Suhteet Oma elämä Parisuhde Syvällistä