Puolison kynästä: Storge, eli mitä rakkaus on

Ensimmäisen lapseni ollessa noin kaksivuotias lainattiin sille kirjastosta sellainen kirja, jonka joka sivulla pitää painaa tiettyä nappulaa kirjan sivussa, joka aiheuttaa jonkinlaisen äänen. Joka ilta se kirja piti lukea iltasaduksi ja joka ilta ne äänet pännivät iskää enemmän, varsinkin kun kääpiön piti painella renkuttaa niitä nappeja useasti joka kerta, ihan varmuuden vuoksi. Tulivat siis todella tutuksi ne seitsemän ääniefektiä. Oli meillä muutamia muitakin äänileluja, joiden rahisevat samplet ovat iskostuneet pysyvästi tärykalvoon niin, ettei niitä unohda mitenkään, vaikka kuinka haluaisi.

Ei. Jumalauta. Mitenkään.

Yksi parhaimmista hetkistä elämässäni oli, kun kirjalle ilmestyi kirjastoon varaus ja se piti palauttaa. Lupasin tietysti, että lainataan se uudestaan niin pian kuin mahdollista, vaikka mulla ei ollut pienintäkään aikomusta siihen ja olin päättänyt, että ainakin seuraavat puoli vuotta valehtelisin kirjan olevan jollain muulla lainassa, jos puhe siihen jotenkin ajautuisi. Totta kai niitä muitakin ärsyttäviä renkutuksia mahtuu taaperon leluarsenaaliin (köh keltainen kamera ja se yksi saatanan eläinääninen kosketinsoitin köh), mutta jos niistä edes yksi on hetken poissa korvia kiusaamasta, sekin on jo jotain.

Noin viikko sen jälkeen, kun oltiin palautettu se helvetinkirja takaisin kirjastoon, kävi sellainen tuuri, että poika onnistui kaivamaan TÄYSIN SAMAN KIRJAN jostain lähikirppiksen uumenista ja koska olin tapani mukaan luvannut sille, että yhden asian saa valita kirpparikierrokselta, valinta kohdistui tietysti siihen. Parhaani yritin, että olisi kelvannut ennemmin vaikka hieno Lego Marvel -eväslaukku tai pussillinen puisia junaradanpaloja veturilla, mutta ei. Se kirja piti saada, totta kai.

Illalla penska oli innoissaan, kun päästäisiin taas lukemaan kirjaa ja kun kirja lakkasi vähän ennen iltapalaa ääntelehtimästä, tenavan ilme muuttui sellaiseksi kuin siltä olisi murhattu kissan- ja koiranpentu samaan aikaan. Alahuuli lerpsahti vähintään rintakehän tasolle ja silmien kosteustaso nousi hälyttävästi.

Ei hätää, iskä korjaa!

Ruuvailin patteriluukun auki ja totesin, että meillä ei vastaavia nappiparistoja kaapeissa ole. Yritin muka asiantuntevasti hieroa niitä vähän sormien välissä ja kokeilin uudelleen paikoilleen, mutta pihaustakaan ei vehkeestä ulos päässyt ja sikiön kasvoilta loisti pettymys, lapsuuden loppu ja maailman realiteetit.

Lähdin sitten etsimään jostain niitä pirun tietynkokoisia nappiparistoja, keskikokoisen kaupungin lähiössä iltakahdeksalta. Koska ajattelin sellaisten löytyvän totta kai lähikaupasta ja koska kävisin vain nopeasti, viskasin päälle roskienviemis-kopiocrocsit, ”Et sitten näitä ihmisten ilmoilla käytä”-pyjamahousut ja ”Voisko tuon jo heittää roskiin”- T-paidan. Lähikaupassa arveltiin, että ihan varmasti puolen kilometrin päässä olevalta huoltoasemalta paristoja löytyisi, kun heillä on vain näitä tavallisia tässä ja tietysti niitä isoja joita on viimeksi tarvittu kahdeksankymmentäluvulla kannettavaan stereokasettimankkaan.

Huoltoasema oli kiinni ja lopulta löysin oikeanlaiset patterit isommasta kaupasta parin kilometrin päästä kotoa. Kesäillassa kotiin päin kävellessä se iski: Tältä ehdoton rakkaus tuntuu!

En lähtenyt paristojahtiin välttääkseni itkukohtauksen tai jonkun muun hankaluuden. Lähdin, koska lapsi halusi patterin kirjaansa, eikä ollut kysettäkään ettenkö olisi niitä sille lähtenyt hankkimaan ja olisin hakenut ne vaikka Bulgariasta niissä mockseissani, jos mokomia ei sen lähempää olisi löytynyt.

Totta kai mä hain ne patterit, mun omalle lapselleni.
Oma lehmä oli kaukana ojasta, oli vain poika ja sen kiintymys tyhmään kirjaan.
Mua ei yhtään harmittanut lähteä, eikä olisi sittenkään, vaikka ulkona olisi satanut paskaa ja lasinsiruja tai vaikka olisin joutunut uimaan alastomana sinne patterikauppaan hehkuvan kuumiksi lämmitettyjen ruosteisten huumeneulojen meressä.

Tämän kaltaista, puhdasta rakkautta saa harvoin kokea, enkä omien, hieman löyhien sukulaisuus- ja romanttista kiintymystä sisältävien suhteiden vuoksi ole kovin montaa kertaa aiemmassa elämässäni nauttinut täysin epäitsekkäistä rakkauden teoista suuntaan tahi toiseen. Lapset ovat siitä käteviä, kun niiden kanssa voi treenata näitä juttuja ja huomata, miten homma toimii.

Jotenkin hirveän surullista, että itse sain tuntea näitä tunteita vasta yli kolmekymppisenä, muutaman parisuhteen lusineena ja elämää paljon eläneenä tyyppinä, mutta niinhän sitä sanotaan, että kun sataa, sataa kaatamalla. Nyt elämässäni on useampiakin tyyppejä, joiden eteen olisin valmis tekemään mitä tahansa, ilman pienintäkään epäilystä tai hetkenkään pohtimista siitä, kuinka vaivalloinen tai hankala se homma on.
Lapset kuuluvat tietysti tähän kastiin, mutta vaimoni on ensimmäinen aikuinen, johon suhtaudun tällä saralla samalla tavoin. Viime vuoden syksyltä on kaksi esimerkkiä, kun ensimmäisiä kertoja huomasin, kuinka vahvasti sitä rakastan, ja miten ehdoton se rakkaus on, kun on oikea ihminen kyseessä, vaikka joskus tekisi vähän kipeääkin.

Ensimmäinen tapaus liittyi kipuiluihin, jotka johtuivat varsin nopeasta siirtymisestämme villeistä sinkkuelä(i)mistä avopuolisoiksi. Molemmilla oli takana kehnot parisuhteet ja oltiin kumpikin rietasteltu ympäriinsä erojemme jälkeen kuin pitkän talven jälkeen laitumille päästetyt sorkkaeläimet. Nussittiin huoletta ympäriinsä, haettiin tahoillamme vahvistusta sille, että ollaan edelleen haluttavia ja kauniita, ja kyllähän sitä vahvistusta tulee, kun oikeilta ihmisiltä osaa oikealla tavalla pyytää. Se tunne on huumaava, mutta kuten huumeilla yleensä, myös tuon vaikutus on vain väliaikainen ja siihen jää vähän koukkuun josta on joskus saatanan vaikea päästä irti. Viime syksy sisälsi siis monien onnellisten hetkien lisäksi myös paljon epävarmuutta, haparointia, luopumista ja kasvamista. Onnistuttiin kuitenkin katsomaan toisiamme silmiin, pidettiin kädestä, puhuttiin kauan ja rehellisesti, kuunneltiin tarkkaan toistemme ajatuksia ja ymmärrettiin, ettei koskaan haluttaisi rikkoa toistemme sydämiä. Tästä lisää myöhemmin omassa postauksessaan.

Toinen tapaus oli hyvin lähellä tuota patteri-juttua: Raskaana oleva ja rankasti pahoinvoiva puolisoni totesi illalla varttia vaille kymmenen, että olisipa omenamehua, ja minähän siltä istumalta kiskoin takin päälle ja painelin kauppaan, joka oli vielä hetken auki. Kaupasta palatessa muistin patterireissun ja tunsin sisuksissa suunnatonta lämpöä, kun tajusin rakastumisen edenneen rakastamiseen.

Rakkaus synnyttää epäitsekkäitä rakkauden tekoja.
Rakkaus on toisen tunteiden tuntemista, mukana suremista ja iloitsemista.
Rakkaus pyytää vilpittömästi anteeksi ja on armollinen.
Rakkaus haluaa ymmärtää ja tukea.

Ja mehän rakastetaan, puhtaasti, pyyteettä ja ihan täysillä.

kuva1.jpg

 

Kommentit (2)
  1. Kiitos paljon! Nää pienet tapahtumat on usein niitä, jotka jää tukevimmin mieleen, varsinkin uusia korpimaita, kuten vaikkapa isyyttä tutkien.

    Hyvää syksyä Turkuun!

    T. Ihmeen mies

  2. Liinukkainen
    10.11.2017, 16:39

    Ihana patteritarina ja kivoja juttuja muutenkin!
    Terveiset teidän perheelle vakilukijalta Turusta ja hyvää loppusyksyä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *