Puolison kynästä: Sun kanssas mä lähden minne vaan

Edellisen pidemmän parisuhteeni aikana, kun ensimmäinen lapseni oli vielä pieni ja lämpö jo hiljalleen hiipumassa itseni ja puolisoni välillä, fantasioin toisinaan lähtemisestä. Jättäisin perheeni, työni ja kaiken muunkin siihen elämään kuuluvan taakseni ja muuttaisin johonkin metsämökkiin takkaa sytyttelemään, perunamaata kuokkimaan ja raukeaa kissaa rapsuttelemaan kahvikuppi kourassa ja villapaita yllä. Välillä kävisin kylältä maitoa kahviini ja nappuloita kissalle, jonka jälkeen pyöräilisin vanhalla Jopollani takaisin kotiin, sen takan ääreen. Koskaan en kuitenkaan löytänyt rohkeutta moisen liikkeen tekemiseen, koska oltiin tosiaan jo lapsikin ehditty yhdessä tehdä, ja en ole luonteeltani sellainen muutenkaan, että jättäisin pulaan omaa lastani tai edes sen äitiä, jonka kanssa oltiin jo iät ja ajat oltu avoparin sijasta lähinnä kämppiksiä. Siinä sitä siis oltiin, päivästä päivään kärvisteltiin molemmat parisuhdetta, jota kummallakaan ei ollut intoa korjata ja haaleaa, kylmän makaronilaatikon makuista arkea, josta kummallakaan ei ollut voimia ponnistaa yhtään mihinkään. Puolisolla oli paljon harrastuksia, muttei juurikaan intohimoja ja itselläni ei ollut jaksamista omiin intohimoihin, kuten esimerkiksi kirjoittamiseen. Meidän perusluonteet olivat myös ihan täysin erilaiset keskenään: Puoliso rakasti seuraa ja kärsi helposti yksinäisyydestä, kun minä puolestani olisin voinut olla kaikki päivät yksin ihan onnellisena ja paskat muista ihmisistä.  

Kaikki oli periaatteessa ihan ok, ja ajattelin että tällaista sen kai kuuluukin olla, vakiintuneen parisuhteen. Eihän sen alkuviehätyksen kuulukaan loputtomiin kestää ja kaikki muutkin pidemmälle ehtineet pariskunnat tuskailivat varmasti ihan samojen asioiden kanssa. Pääasia oli, että asiat olivat periaatteessa ihan kunnossa ja lapsella oli turvallinen ja ainakin molemmilta vanhemmilta sitä kohtaan rakastava kasvuympäristö. Ei meillä ollut edes seksiä oikeastaan laisinkaan, koska kumpikaan ei halunnut toista ja se vähäinenkin yhteys oli kadonnut, mitä ehkä alkuaikoina oli välillämme ollut.

Oltiin hengissä muttei elossa.

Koko ajan kurkussa kuristi ja sydäntä painoi. Koko ajan halusin johonkin pois. Yksin. Se on kuulkaas hirvittävä asia huomata pitkän parisuhteen vastamäessä, ettei ole sittenkään tainnut koskaan rakastaa toista oikeasti ja ettei se toinenkaan ole rakastanut itseä.

Olin tuolloin niin ahdistunut, etten pitänyt lapsen synnyttyä edes isyyslomaa, työkiireisiin vedoten.

Mistä päästäänkin tähän päivään.

Aiemmin blogia lukeneet tietävät jo, ettei me uuden vaimon kanssa ihan älyttömästi olla hidasteltu, vaikka molemmilla paska maku aiemmista suhteista jäikin kitalakeen. Kun osuu niin osuu, eikä sitä vastaan voi juurikaan taistella, vaikka kuinka yrittäisi pitää pään kylmänä, ajatella järkevästi ja muita itsesuojelumekanismeja. Tämä parisuhde, avioliitto ja tuo nainen eivät ole missään vaiheessa olleet valintakysymyksiä, koska ei mulla ollut alkuunkaan mitään mahdollisuuksia pistää hanttiin. Se jo pelkästään erottaa tämän suhteen edellisestä, johon ryhtymistä pohdin pitkään. Sen olisi pitänyt olla ensimmäinen varoitusmerkki, koska ei rakastumista jumalauta pohdita.

Koska kaikki on ollut erilaista, halusin tällä kertaa pitää myös isyysvapaat ja koska eihän se riitä vielä mihinkään, päätin myös ottaa hoitovapaata koko syksyn ajaksi. Olen siis ollut koti-isänä vaimon palatessa töihin elokuun alusta ja pesti jatkuu vuodenvaihteeseen saakka. Tästä saatan kirjoittaa tuonnempana ihan oman postauksen tai parikin, koska on tämä kokemuksena ollut monella tapaa jotain ihan muuta kuin osasin odottaa, mutta toisaalta myös ainakin yhtä monella tapaa juuri sitä, mitä osasin odottaa. Tästä siis myöhemmin lisää.

Syksyn aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että haluan elämältäni jotain muuta kuin työn, tiskien, marketin ja turhan niukkojen yöunien loputonta luuppia. Ei Arjessa suoranaisesti mitään vikaa ole, mutta tämän taaperohyggeilyn seurauksena mieli on jotenkin tykästynyt vähän hitaampaan tahtiin ja on vaimokin muutamaan otteeseen sanonut, että olen viime aikoina ollut paljon useammin ja enemmän läsnä kuin esimerkiksi vielä viime keväänä. Jotain sellaista tässä uudenlaisessa arjessa siis on, mitä ehkä olen jo pidemmän aikaa kaivannut, vaikka palkkatyöstäni tykkään kovasti myös ja on vaikea kuvitella parempaa työpaikkaa. Koska se keskeneräinen romaanikäsikirjoituskin kuikuilee kiintolevyllä, olen pallotellut ajatuksella lyhentää ensi keväänä työaikaani yhdellä päivällä niin, että saisin yhden päivän viikossa istua kotona kirjoittamassa romaaniani teekuppi kädessä ja kissa sylissä. Ajatus hirvittää yhtä paljon kuin kiehtookin, koska käytännössä tuo tarkoittaa myös 20 prosenttia pienempää palkkaa, mikä varmasti tuntuu jossain, koska asuntolaina, auto ja päivähoitomaksut, mutta kevyiden laskelmien mukaan se voisi olla mahdollista. Uskallanko? Enkö uskalla? Mitä jos? Entä jos? Mutta kun?

Ehdottaessani asiaa ihan teoreettisella tasolla vaimolleni eräänä iltana, se hymyili ja sanoi, että toihan kuulostaa tosi hyvältä idealta ja että se voisi tehdä mulle hyvää. Samalla haaveili itsekin, että jos saisi vaihdettua työtehtäviään vähän toisenlaiseen, ehkä sekin voisi tehdä samalla tavoin, jonka jälkeen seurasi meille ominainen synkronoitu unelmiin uppoaminen, jossa molemmat kirjoitettaisiin olohuoneen eri nurkissa, teekupit kourassa ja lounastauolla luetutettaisiin toisella omaa tuotosta ja annettaisiin palautetta ja keskusteltaisiin kirjoittamisesta, juonenkäänteistä ja ihmiskohtaloista.

Kyllä minä siis taidan tuon tehdä paukauttaa, vaikka taloudellisesti se on tosi typerää. Toisaalta niin on asunnon ostaminen, lasten hankkiminen ja auton pitäminenkin, eli ei tässä ensi kertaa pappia olla kyydissä.

Ehkä siis tähän aikaan ensi vuonna vietetään avioparina perjantaisin kirjoituspäivää, tilkkasen nykyistä persaukisempina mutta rutkasti onnellisempina.

Yritetään soutaa vähemmän ja surffata enemmän.
Yritetään olla elossa, ei pelkästään hengissä.
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?

 

”Ei nämä kartat mitään tiedä
Niiss’ on viivoja liikaa ei nää tiet voi mihinkään viedä
Mut jos epätietoisuutta hetkenkin siedät,
Voit reitit löytää, jotka uusiin maisemiin vievät
Ei me tarvita taksia keskustaan,
nurkan takana on satumaa

Sun kanssas mä lähden minne vaan,
lennetään lehdellä nakkikiskan taa
tai mihin vaan meidät tuuli kuljettaa

Tää hetki on nyt, sen kanssas jaan
Väännetään vahvaimet kaakkoon ja katellaan
miten päin meille laine liplattaa”

Jukka Nousiainen – Sun kanssas mä lähden minne vaan

AmpleSoftEuropeanpolecat-size_restricted.gif

 

Kommentit (5)
  1. Löysin teidät vasta ja en voinut olla lukematta kaikkia tekstejä samaan aamuun 😀
    Ihan mahtavaa, rehellistä tekstiä! Arvostan <3

    1. Kiitti! Itselläsikin on oikein mainiota kamaa. <3

      Toisaalta lämmittää hirveästi kehut ja toisaalta tulee vähän huono omatunto, kun ei ehdi hirveästi päivitellä blogia, vaikka ideoita olisikin, koska luppoaika menee tuon kässärin parissa (ja kröhöm, illat vaimo kainalossa Parks and Recreationia katsellessa).

      Ehkä tänne kohta jotain uutta tulee taas, olisi jo kyllä korkea aika..  😀

      Kivaa ja kosteaa kevättä!

      T. Ihmeen mies

      1. Kiitos! 

        Nämä aamuyön tunnit on parasta aikaa kirjoittaa, koska ”päivät täynnä”. 

        Oma-aika olematon, ja ne loppuillat lasten hiljennettyä kuluu onneksi myös meillä toisen kainalossa.

        Miehen mielestä saan samalla terapoida itse itseni, mikä onkin ihan totta 😀

        Hankalaa on oikeinkirjoitus ja lausejärjestys. Kun viime vuodet olet kirjoittanut lähinnä työsähköposteja ja watsup/wilma -viestejä,

        kerännyt samalla päähäsi liiallisen määrän materiaalia, on sen purkaminen hieman vaikeaa.

        Bloginkirjoitus ohjeissa kerrotaan, kuinka suosia lyhyitä lauseita vähillä pilkuilla,

        (onkohan se tarkoitettu nuoremmalle sukupolvelle, koska parit teinit kasvattaneena tiedän, että näin asia menee paremmin perille?)

        mutta jos asiaa pyörii tulvan lailla mielessä on vaikea tietää missä kohden se olisi katkaistava, jotta lukijakin ymmärtäisi.

        Teidän tekstit herätti mielenkiintoni myös näiden sivulauseiden takia, tykkään että lukijalle jää näin aikaa pohdiskella kirjoittajan tarkoitusperiä..

        ilman jatkuvaa, kolmen sanan lause pisteytystä 😀

        ps. asiattoman kommentoinninhan saa poistaa, joten jos koet että perustin 24h chatin tähän niin ymmärrän!

        Mukavaa sunnuntaita ja kevättä kohti <3

        T. pipsa pienellä peellä

         

  2. Johan sinä päätöksesi teit, mutta sanon silti: Anna mennä!
    Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Rahat käy vähiin, mutta jos tilanne käy oikeasti vaikeaksi, voit varmaan aina mennä takaisin töihin, ja silloinhan tilanne on sama kuin nyt (tai siis vanhempainvapaiden ulkopuolella), mutta olet sentään kokeillut.

    Onko töistäsi mahdollista saada jotain vuorotteluvapaata? Kirjoittajillekin on kai olemassa kaikenlaisia apurahoja, joiden turvin voisit kokeilla ihan kokopäiväistäkin kirjailijanelämää jonkin aikaa. Onhan niistä varmaan aikamoinen kilpailu, mutta ei se hakeminen mitään ota, jos ei annakaan.

    1. Juu, siis eihän tästä mitään tule jos kulkee vain valmiiksi piirrettyjä, suoria viivoja pitkin hautaan asti.

      Kuinkahan moni on kuolinvuoteellaan miettinyt kiitollisena sitä säästötiliään tai 50 tunnin työviikkojaan? 🙂

      Elämä on elämistä varten, ei sen odottelua.

      Mutta saapa tosiaan nähdä, miten tässä käy. Tuskin kovin pahasti kuitenkaan. <3

      T. Ihmeen mies

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *