Täytän syyskuussa 25 vuotta. Tiedän, että biossani lukee minun olevan jo 25 – en tiedä miksi, mutta alan aina puolivälistä kesää tai loppukesästä pyöristämään ikääni. Ehkä se on oma tapani valmistautua ja hyväksyä ikääntymiseni.

25 vuotta. Se on puolivälissä viittäkymmentä. Varhaisteininä sanoin, että haluan olla naimisissa ja synnyttää kaikki lapseni 25 ikävuoteen mennessä. Nyt, alle viikon päästä 25-vuotiaasta en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen pian 25-vuotias, aviomiehetön ja lapseton. Työtön vielä kaiken lisäksi (en täällä Suomen puolella vaan uudessa ”kotimaassani”, minne olisi tarkoitus siis palata). Voi tätä ironiaa.

Tiedän että siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä, jotka ovat minua vanhempia ja mahdollisesti pahoittavat mielensä tästä ja toteavat ”sä oot vielä nuori, ei sulla oo kiire mihinkään”. Pohjimmiltani tiedän tämän kyllä olevan totta ja stressaamiseni aiheetonta. Mutta, with all due respect, nyt on kyse itsestäni ja omista odotuksistani itseni suhteen joten muiden moittimiset ja lohdutukset eivät pahemmin hetkauta. Odotuksista jotka eivät selvästikään täyttyneet, ellen seuraavan viikon aikana salamarakastu ja raskaudu (ja sitä en myöskään halua).

En ole oikeastaan pahemmin ikäkriiseillyt asian suhteen ennen, mutta jotenkin 25 kuulostaa hurjalta. Ehkä siksi, että seuraavan kerran kyselyä tai sairaalalappua täyttäessäni joudunkin valitsemaan kohdan 25-30 sen tutun ja turvallisen 18-24 ikähaarukan sijasta.

Luulen myös, että kuukausi takaperin vietetty illanistujainen ystävättäreni kanssa on osittain triggeröinyt ”ikäkriisini”. Ystäväni on minua kaksi vuotta nuorempi, vakituisessa parisuhteessa vanhemman miehen kanssa ja he asuvat yhdessä. Tulevaisuudesta, häistä sekä lapsista on ollut heillä puhetta. Ystäväni kertoi, miten on aina halunnut olla nuori äiti ja haaveilee lapsista seuraavan 2 vuoden sisään johon totesin, että mun ikäisenä siis. Ystäväni kysyikin sitten, että haluanko minä joskus lapsia johon vastasin että kyllä, mutta tuskin lähivuosina vaan realistisemmin lähempänä kolmeakymmentä. Tästä ystäväni kauhistui ja totesi ”ai niin myöhään”. Olin kuin puulla päähän lyöty. Niin myöhään? Aloin vaan tuttuun tapaan selittää ja perustella vastaustani – asun ulkomailla ja kun lapsia hankin haluan asettautua takaisin Suomeen. Enkä edes ole vakituisessa parisuhteessa! Ystäväni nyökkäili ja totesi perustelujeni olevan järkeviä, vaikka hänestä huomasikin sen järkytyksen vielä. Niin myöhään.

Jostain syystä tämä jäi kummittelemaan mieleeni. Me ollaan ikäerostamme huolimatta täysin erilaisissa elämäntilanteissa. Jostain syystä koin, että olin epäonnistunut jollain tavalla. Nuorempana olin ystävälleni isosiskohahmo, nyt olen se ikisinkku kun toinen suunnittelee jo naimisiinmenoa ja perheen perustamista.

Olen aina sanonut itselleni etten vertailisi itseäni ystäviini, olen tehnyt monet asiat eri tavalla kuin he. Olen pitänyt välivuoden ja lähtenyt opiskelemaan. Olen muuttanut ulkomaille. Osa ystävistäni eivät koskaan ole poistuneet kotimaasta tai edes kotikaupungistamme. Osa lähtee nyt opiskelemaan kun itselläni on koulut käyty ja kanditutkinto taskussa. Pointtina siis se, että meillä kaikilla on omat aikataulumme ja kenenkään ajoitus ei ole väärä tai toista huonompi. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä.

Tämän muistettuani tulin heti vähän paremmalle mielelle. Vaikka täytyykin myöntää, että välillä mietin miten ihana olisi nyt rakastua ja löytää elämäni kumppani, mennä naimisiin ja pyöräyttää pari lasta. Mutta meillä kaikilla on oma ajoituksemme tällä universumilla. Ja omani on vasta myöhemmin, ei myöhään.

Muutama vuosi takaperin minulla oli työpaikkaromanssi osa-aikaisessa työpaikassani, jossa olin opiskelujeni ohella. Olin palannut takaisin vanhaan työpaikkaani vietettyäni kesäni Suomessa, ja osastolleni oli tullut uusi, entuudestaan tuntematon ihminen. En oikeastaan kiinnittänyt häneen pahemmin huomiota, ja jälkeenpäin huvittaa myöntää etten ollut täysin varma hänen seksuaalisesta suuntautumisestakaan silloin.Tapahtui klassinen firman pikkujoulut-keissi, ja siitä eteenpäin aloimme tapailla ”salaa”, vaikka koko puljumme tiesi kyllä romanssistamme mikä oli kuuma puheenaihe silloin.

Voin tähänkin päivään asti sanoa että se oli yksi elämäni toksisimmista suhteista, josta toivuin hitaasti ja tuskallisesti. Kiltin, huumorintajuisen, lempeän pojan taustalla oli vakavaa masennusta ja läjä muita mielenterveysongelmia, huonot kotiolot ja välit vanhempiin ja pahimmillaan jokapäiväistä lievää huumeidenkäyttöä niin polttelun kuin pillereiden muodossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna kyseinen henkilö oli suoraan sanottuna itsetuhoinen narkkari, vaikka silloin sitä olikin vaikea myöntää. Klassiseen tapaan yritin kyseistä henkilöä ”pelastaa”, ja sillä onnistuin ottamaan vain itse siipeeni pahasti. Tätä kesti kaiken kaikkiaan sellaiset puoli vuotta, välissä 3 kuukauden tauko jolloin ei oltu missään puheenväleissä. Kuitenkin alkukesästä piti taas nähdä, kun oltiin samalla työ-ystäväporukalla ostettu festariliput ja sovittu menot. Osa minusta katuu kyseisiin festareihin menoa, sillä se taas laukaisi meidän ”reunionin”, mutta toisaalta meillä oli selvästi vielä asioita käsittelemättä mitkä mahdollisesti kummittelisi nyt. Ja ilman kyseistä rekindlaamista en tietäisi niitä asioita mitä tiedän nyt.

”Erosimme”niin myrkyllisissä väleissä, että olen poistanut ja estänyt hänet kaikkialta, mukaanlukien puhelinnumeronsa. Hän ei fyysisesti pysty ottamaan mitenkään yhteyttä minuun jos haluaisi enkä koskaan tietäisi, mikäli hän olisikin menneessä yrittänyt. Tämä tuli päätökseen kohta tasan 2 vuotta sitten. Aina silloin tällöin mietin häntä ja vaikka kuinka tekisi mieli uteliaisuudesta stalkata somesta (IG:stä olen poistanut mutten estänyt), olen aina pelännyt sen triggeröivän negatiivisia tuntemuksia tai pahimmillaan traumoja. Joskus olen suoraan sanottuna ihmetellyt, onko hän enää edes elossa – niin syvissä vesissä hän aikoinaan ui.

Tänään lisäsin uuden kuvan Instagramiin, ja sitä kautta päädyin tutkiskelemaan profiiliani ja miltä se näytti ulkopuolisten silmistä. Katsottuani julkaisut joihin olin itse tägätty, löysin kaverin kaverin lisäämät yhteiskuvat meidän festariviikonlopusta. Siitä sitten ensimmäistä kertaa kohta kahteen vuoteen klikkasin kyseisen henkilön profiilia ja stalkkasin.

Elossa on. Mutta yksityinen profiili. Luen bion läpi. Biossa näkyy parisuhde-emoji ja tägättynä tytön nimi. Nimi on tuttu.

Klikkaan tytön nimeä. Tytöllä julkinen profiili jossa muutama yhteiskuva saatesanoilla ”love of my life”. Huonon olon ja vatsanpohjan vihlonnan sijasta epäuskoinen nauru ja hämmästys valtaa minut.

Kyseessä on tyttö, joka oli aikoinaan hänen ystävänsä. Tyttö, joka asui vuokralla hänen vanhempiensa takapihalle rakennetulla tontilla mitä he alivuokrasivat. Tyttö, jota hän aina kutsui ”vanhempiensa vuokralaiseksi”, jonka kämpille hän meni polttelemaan ja vanhempiaan karkuun (asui silloin vielä kotona). Tyttö, joka oli myös siellä festareilla. Omalla kaveriporukalla. Joka ei edes katsonut muhun päin kun porukkamme kohtasivat. Joka vaikutti ärsyyntyneeltä että hän oli meidän kanssa heidän sijasta. Tyttö, jonka kaveriporukan luokse hän olisi halunnut mennä festareilta jatkoille vaikka oli sopinut tulevansa mun luokse yöksi. Sitä iltana riideltiin siitä, että häntä kiinnosti kavereiden kanssa kaman käyttö enemmän kuin mun kanssa vietetty yö yhteisen viikonlopun jälkeen. Voitin riidan ja hän tuli yöksi, luultavasti vastoin tahtoaan suuremman konfliktin välttämiseksi.

Koska emme olleet virallisesti yhdessä, puhuimme avoimesti melko monesta asiasta. Tiesin, että hänellä synkkasi kyseisen tytön kanssa hyvin ja he olivat joskus puhuneet jonkunlaisesta fwb-sopimuksesta sillä hän ei ollut valmis seurustelemaan (tässä kohtaa mietitte varmaan mitä itse tein kyseisen ihmisen kanssa ja sanon vaan, että olin hölmö 22v tyttö itsekin). He olivat kuulemma kuitenkin yhdessä todenneet, ettei hyvä ystävyys kannattaisi moisella pilata. Hän myös sanoi, ettei ollut seksuaalisesti viehättynyt tytöstä ja suorastaan näytti ällöttyneeltä edes ajatuksesta – tyttö oli jonkun verran ylipainoinen ja muutenkin ulkonäöllisesti täysi vastakohta itsestäni ja hänen exästä, jonka kuvia olin myös nähnyt. En pahemmin ollut mustasukkainen tytöstä, sillä uskoin ettei hän aidostikaan ollut viehättynyt hänestä.

Ja nyt he ovat olleet vuoden verran yhdessä. Saatesanoilla LOML, ainakin jos tytöltä kysytään.

Päällimmäinen tunne on hämmästys ja huvitus juuri ylläolevista syistä. Sitten valtaa sääli tyttöä kohtaan. Kumpa tyttö tietäisi miten hänestä on puhuttu hänen ”elämänsä rakkauden” taholta. Toisaalta mitäköhän hän on musta aikoinaan puhunut, sitäkään en haluaisi itse tietää. Minä kuitenkin olen kyseisestä tilanteesta päässyt pois.

On toki mahdollista että itseäni on vedetty kuin pässiä narusta ja heillä on koko meidän tapailun aikana myös ollu säätöä, mutta ottaen huomioon kuinka avoimesti puhuimme asioista en usko että asia olisi ollut näin. Toki hän saattoi sanoa samankaltaisia asioita minusta tytöllekin. Sitten valtaa kiukku kun mietin, että mahdollisesti olisimme molemmat olleet kuvioissa samaan aikaan. Ja te siellä ruudun toisella puolella mietitte varmaan että koitan vaan lohduttaa itseäni, mutta en aidostikaan usko että heidän välillä oli mitään ”meidän” aikana.

Toivon että hän on muuttunut ja kasvanut ihmisenä, kuvissa näyttää ainakin onnellisemmalta. Olen onnellinen hänen puolesta, mutta samalla ärsyttää. Olen koko illan miettinyt omia tuntemuksia ja että miksi minua ärsyttää toisen (ainakin Instagramin perusteella nähty) onnellisuus. Ehkä eniten syystä että hän on satuttanut minua aikoinaan niin paljon. Olen toivonut huonoa karmaa ja kaikkea muuta hänelle. Mutta nyt hän on jo vuoden päivät ainakin seurustellut tytön kanssa jota kohtaan sanoi ettei tunne minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa, ja se tyttö näyttäisi olevan täysin hulluna häneen. Kommenteissa joku kysyi koska he menevät naimisiin, ja hän sanoi toivottavasti pian. Sääli valtasi minut taas.

Tiedostan kyllä, että mielipiteet voi muuttua ja ihmisen ulkokuoreenkin voi ihastua myöhemmin jos ensin ihastuu luonteeseen. Tiedän sen, sillä se on tapahtunut itsellenikin nimenomaan kyseisen ihmisen kohdalla. Heidän ystävyys on syventynyt rakkaudeksi ja julkisiksi hellyydenosoituksiksi ja somevirallistukseksi. Ärsyttää tilanteen ironia ja että toinen on onnellinen, kun itse on ylpeydellä päässyt asiasta yli mutta edelleen sinkku. Olenko itsekäs kun tunnen näin? Katkera en kuitenkaan haluaisi olla, vaikka se varmaan tästä tekstistä välittyy. En suoraansanottuna tiedä mitä tunnen tai mitä mun pitäisi tuntea. Pahaltakaan en voisi sanoa että tuntuu, lähinnä vaan ironiselta.

Toivon että heidän rakkaus on aitoa molemminpuolin. Ja toivon että se tulee kestämään. Toivon, että hän on oppinut menneisyyden virheistään eikä satuta kyseistä tyttöä samalla tavalla kuin minua. Ja toivon, että itsekin löydän oman love of my lifen.

Voisin vakavasti harkita molempien blokkaamista, muuten jatkan säännöllisen epäsäännöllisesti stalkkaamista ja ärsyynnyn samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Toisaalta haluaisin löytää voimaa kasvaa ja aikuistua sen verran että hyväksyn tilanteen sellaisenaan ja annan heidän olla, niin kuin he ovat tähänkin asti olleet. Asia ei minulle kuulu kuitenkaan, ainakaan enää.

Muilla samankaltaisia kokemuksia tai tuntemuksia?