Pätkis-gate osa 2.

Suklaapatukan valinta kirvoitti pitkän ajatusketjun valinnoista ja nyt päätän teeman loogisesti ikääntymiseen. Itseäni vanhemmat ihmiset ovat aina olleet mielestäni kiinnostavia. Muistan varhaisilta teini-vuosilta, kuinka minusta oli hauska istua kahvipöydässä ja kuunnella aikuisten keskusteluja. Ylipäätään nuorena muistan vahvasti tunteen, että halusin käydä läpi nuoruuden nopeasti pois alta, jotta voisin keskittyä olemaan aikuinen. Mutta se on jo ihan toinen juttu. No nyt olen jo osa näitä aikuisten keskusteluja ja mielenkiintoni on painottunut entistä enemmän vanhempiin ihmisiin; heidän tarinoihin ja tapoihinsa. (Ihan kohta tulee se aasinsilta Pätkikseen.) 

Olen pistänyt merkille yhden ilmiön, joka toistuu usein näissä kohtaamisissa. Ei toki jokaisen kohdalla, mutta asia on kuitenkin kiinnittänyt huomioni. Nimittäin tietynlainen tapoihin kangistuminen. Korostan nyt vielä, että en koe ilmiön liittyvän vain ikääntymiseen, mutta siinä kontekstissa asia on siirtynyt omaan ajatushautomooni.

Hyväksi havaittua ei tietenkään ole tarpeen muuttaa vain muuttamisen ilosta. (Nyt ollaan ihan sen aasinsillan äärellä.) Mutta ehkä se, mikä on kiinnittänyt huomioni tietyissä tapauksissa, on juuri se ehdoton muutosvastarinta ja täydellinen kiinnostuksenpuute sen suhteen, että voisi olla muitakin myös itselle sopivia tapoja toimia.

(Tässä se nyt tulee.) Olenkin monesti miettinyt, että minä en halua jämähtää. Haluan säilyttää uteliaisuuteni ja avarakatseisuuteni myös elämäni loppupuolella. En halua vähätellä kokemista vanhanakaan. Ehkä tämäkin on osaltaan yhdessä yleisen itseni etsimisen kanssa vaikuttanut siihen, että tietyissä suhteellisen yksinkertaisissa asioissa, kuten suklaapatukan valitsemisessa, haluan aktiivisesti välttää jämähtämistä. 

Olen jostain syystä pelännyt, että vanhuus on jotain tietynlaista ja lopulta kaikki ajautuvat johonkin tiettyyn muottiin. Nyt kun asiaa oikein mietin, tajuan kuinka tyhmää se on. Ihminen on oma yksilönsä alusta loppuun, miksi se muuttuisi kesken kaiken? Joitain samankaltaisuuksia on toki aina ikäryhmien sisällä, mutta oikeastaan minkä tahansa ominaisuuden mukaan ryhmitelyissä joukoissa on aina erojen lisäksi yhtäläisyyksiä.

Meidän sukupolvemme elää muutenkin hyvin erilaisen elämänkaaren jo yleisellä tasolla kuin isovanhempamme. Meidän elämänkaareemme ei ole mahtunut sotia, yhdistän ’sukupolvemme’ nyt tässä kantasuomalaisiin, jotka todella ovat kasvaneet rauhan aikana, ja sen sijaan elämme yltäkylläisyydessä keskellä digitaalista mullistusta, jossa myös vapaa-ajalla on yhtä suuri painoarvo kuin työnteolla. ”Meidän aikaamme” leimaa muutos ja kehitys hyvin voimakkaasti, emmekä me yleisesti ottaen enää taistele selviytymisestä. Miksi tämä koko muun elämämme aikana meihin juurtunut elämäntapa ja -filosofia muuttuisi vasten tahtoamme tietyssä iässä?

Olen siis vähän hölmö. Koko tämä Pätkis-gate on nyt johtanut sisäiseen oivallukseen, että ei ole jämähtämistä tietää mistä itse pitää ja mikä itselle sopii. Eikä myöskään ole pakko lopettaa uusien asioiden kokeilemista tutun rinnalla, jos ei halua. Voin siis hyvillä mielin eläkkeelläkin nautiskella Pätkistä samalla kun etsin uutta reseptiä kokeiltavaksi. Ihan vaihteen vuoksi.

 

– D