Ei enää koskaan
Meillä on kolme lasta. Olen kokenut kolme omanlaistaan raskautta ja kolme hyvin erilaista synnytystä. Olen saattanut loppuun kaksi imetystaivalta ja nautin yhdestä vielä keskeneräisestä. Olen ollut osallisena tekemässä kolme ainutlaatuista ja upouutta ihmistä. Tässä tämä nyt on. Meidän perheemme.
Joskus vasta puolisoni kanssa tutustuessamme keskustelimme perhehaaveistamme ja silloin ilmassa leijui ajatus kolmesta lapsesta. Ei siitä sen jälkeen varsinaisesti puhuttu kolmena lapsena, vaan jokaista toivottiin yksi kerrallaan. Ensimmäisen jälkeen oli itsestäänselvää kaameasta vauvavuodesta huolimatta, että toinen lapsi on toivomuslistalla. Toisen jälkeen itselläni oli kaipuu vielä kolmannesta, mutta epäilin, näinköhän puolisoni ajattelee samoin. Kolmaskin oli tervetullut ja kuin varkain hän olikin jo matkalla. Tässä he nyt ovat. Meidän kolme lastamme.
Olen tehnyt raskaudesta asti luopumistyötä. Ei enää koskaan uutta raskautta. Vaikka tämä viimeinen odotus oli todella raskas, raskain kaikista, olen yleisesti ottaen nauttinut raskaana olemisesta. Se on uskomaton tunne, kantaa pientä ihmistä sisällään. Ei ketään ihmistä saa koskaan niin lähelle kuin oman lapsen. Niin lähelle, että hän on kirjaimellisesti kokonaan sisälläsi. Meidän kahden oma pieni maja, jonne ei silloin pääse kukaan muu. Se on tuntunut juuri niin uskomattoman upealta ja pelkästään siitä on vaikea luopua. Etten enää koskaan saa pitää lasta niin lähellä.
Ei enää koskaan juuri syntynyttä pesemätöntä lasta paidan alla. Ei enää koskaan ensimmäistä oman lapsen ensimmäistä hymyä. Ei enää koskaan vauvantuoksua. Ei enää koskaan pikkuruista kainaloon katoavaa käärylettä. Kohta ei enää koskaan niitä rauhallisia imetyshetkiä, joiden lopuksi molemmat nukahtavat. Kohta ei enää koskaan taaperokieltä höpöttävää papupataa. Kohta ei enää koskaan pingviininä vaappuvaa naperoa, jonka varpaiden läpsytys vetää hymyn korville.
Niin paljon pieniä korvaamattoman ihania hetkiä on nyt koettu. Kun lapsiluku oli vielä vajaa, sain jotenkin ihanaa turvaa siitä ajatuksesta, että luultavasti saan kokea tämänkin vielä uudestaan. Nyt on ollut hetkittäin haikeaa, että tässä se nyt oli. Ihan rehellinen surukin hiipii välillä silmäkulmaan, kun tietää, että vaikka kuinka yrittäisi painaa kaiken mieleen, moni asia unohtuu.
Nyt olenkin tsempannut itseäni ajattelemalla myös niitä asioita, joita ei onneksi tarvitse enää kokea uudestaan. Ei tule ikävä teräviä hampaita nännissä. Ei tule ikävä erinäisten tavaroiden onkimista kakkavaipasta. Ei tule ikävä pukemistaisteluita. Ei tule ikävä ropellikäsiä, jotka ohimennessään vetää kaiken alas. Ei tule ikävä tunnin välein heräämistä yöstä toiseen. Ei tule ikävä maitohampaiden puhkeamista. Ei tule ikävä selittämättömiä itkuja. (Varmaan vähän tulee kuitenkin.)
Ilokseni nuo vielä jatkuvat hyvän tovin, joten hyvin ehtii sopeutua. Eikä lapsiperhe-elämä lopu taaperoon. Isommat ovat osoittaneet, että kyllä niitä valtavia ilon- ja huolenaiheita riittää myöhemminkin. Ja lopulta totuus on kuitenkin se, että en halua enempää lapsia. Vaikka olisi ihanaa kokea niitä yksittäisiä hetkiä aina vaan uudestaan ja uudestaan, en enää haluaisi koko pakettia. Se tuntuu jotenkin jopa kamalalta sanoa. Ihan kuin hylkäisin nyt kaikki syntymättömät lapseni tai vähintäänkin sanoisin ”minä vihaan lapsia!” Mutta en hylkää, enkä vihaa. Jos vahinko sattuisi, olisi uusi nyytti enemmän kuin tervetullut. Nyt kuitenkin on vahva tunne siitä, että perheemme on ihan oikeasti nyt tässä. Meidän tähtiketju.
-D