Minne kuolleet menevät?

Kuolema on ollut taas läsnä perheessämme ja sitäkin enemmän mielessäni. Aina kuoleman äärellä mietin uskoani. Nuorempana kävin aika rajuakin kamppailua asian kanssa. Halusin todella kovasti uskoa johonkin Jumalaan. Jo silloin ymmärsin uskon ja uskontojen tuovan rauhaa ja turvaa epävarmuuden ja epätietoisuuden keskelle. Ainakin parhaimmillaan. 

Toisaalta omanlaistaan painetta uskoon tuli myös äidin menettämisestä. Se oli ensimmäinen suuri menetykseni ja olisi ollut lohdullista uskoa, että äiti on taivaassa suojelusenkelinäni. Koska jos taivasta ei ole, missä äitini oikein on?

Maan alle, multaan. Siellähän ne uurnat ja arkut ovat. Mutta se ei riitä. Mihin tietoisuus häviää? Mihin sielu menee? En pysty uskomaan, että kaikki se, mikä tekee meistä meidät ja erottaa meidät eläimistä, vain lakkaisi olemasta. Ymmärrykseni ei riitä siihen tai ehkä en halua hyväksyä sitä. Sitä paitsi, onhan fysiikankin lakien vastaista, että energia katoaisi, lakkaisi vain olemasta. Energia muuttuu aina joksikin toiseksi. 

Minä koen sielummekin energiaksi. Minä uskon, minun on pakko uskoa, että tietoisuutemme muuttuu joksikin muuksi, ei katoa. Vain keho kuolee, ei sielumme. En edelleenkään ole löytänyt itselleni uskottavaa Jumalaa, mutta enkelit tuntuvat oikealta minulle. Uskon, että kuoleman jälkeen meidän energiamme jää tänne, kuin enkeliksi.

Tämä ajatus tuo minulle kaipaamaani lohtua. Jos en olisi menettänyt vielä ketään rakasta, en tiedä ajattelisinko näin. Luulen, että tämä uskomus on ainakin suurimmaksi osaksi syntynyt juuri siksi, että tarvitsen jotain ”konkreettista” suruni tueksi. Menetystä on helpompi käsitellä ja sietää, kun on joku käsitys tai uskomus siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jollekin riittää, että ihminen kaikkinensa vain lakkaa olemasta, minä en kuitenkaan ole sellainen ja siksi tarvitsen enkeleitä.

 

– D