Huono oppilas -syndrooma

Vihdoin edellisen postauksen motivaatio-kytköksestä sain kimmokkeen kirjoittaa teemasta, josta olen halunnut kirjoittaa aivan blogin syntyhetkistä lähtien, mutta sopiva aihe on odotuttanut itseään. Eli kas tässä, kasvatustieteen maisteri kirjoittaa oppimisesta.

Olen sellaisessa vaiheessa elämää, että kuulen paljon ympärilläni pohdintoja kunkin tulevaisuudesta ja siitä, että olisi ehkä kiva opiskella lisää tai jotain ihan uutta. Olin itsekin osa sitä keskustelua heti viikko valmistumiseni jälkeen. Tätä ihanaa, vähän jopa utuista mahdollisuuksien sumaa tunnustelevaa lausetta seuraa valitettavan usein yksi sama sana. Se on sellainen sana, joka kaikessa viattomuudessaan tappaa haaveet ja upottaa unelmat. Mutta. Ihan ensinnäkin, jos sinulla on unelma tai haave, älä pilaa sitä muttailemalla. Anna sen elää ja etsi keino toteuttaa se. 

Mutta ei kuitenkaan ole se, mistä nyt haluan puhua, vaan siitä mitä mutan jälkeen sanotaan. Hämmentävän monen koulutushaaveet kaatuvat siihen, että opiskelun koetaan olevan liian vaikeaa ja nimenomaan tälle haaveilijalle itselleen. Muut kyllä osaavat, mutta minä en, koska minä en ole lukija-tyyppiä. En ole tehnyt tästä pätevää tieteellistä tutkimusta, mutta oma aavistukseni on, että tämä kokemus on syntynyt jo paljon käymäämme keskustelua ennen ja osittain siksi nykyinen ala on ylipäätään valittu. Se ei ole edellyttänyt niin paljon lukemista. Vaikka totta kai ala on jollain tavalla varmasti kiinnostanut, veikkaan silti nuorten jossain määrin tekevän jaottelua: paljon lukemista-en edes harkitse ja vähemmän lukemista-näistä on valittava kiinnostavin. Tämä koko ilmiö on mielestäni niin surullinen ja melkein tekee mieli itkeä joka kerta, kun joku vähättelee oppimiskykyään.

Oppijoita on erilaisia ja vaikka tutkimukset eivät puolla suoraviivaista jakoa auditiivisiin, visuaalisiin ja kinesteettisiin oppijoihin, uskon, että useimmilla on omat vahvat preferenssinsä siihen, miten haluaa oppia ja mikä tuntuu mukavimmalta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jos itsellesi on mukavinta oppia tekemällä, et missään nimessä voisi oppia lukemalla. Epämukavuusalueella toimiminen on toki aina asiassa kuin asiassa haastavampaa kuin mukavuusalueella, mutta mikään mahdottomuus se ei ole.  

Monen taakkana on myös vahvasti arvioiva peruskoulu. Jos ei ole pärjännyt jossain määrätyssä asiassa, on leimaantunut huonoksi oppijaksi. Käymäni peruskoulun ongelma oli, että kaikkien oli osattava juuri samat asiat ja samalla tavalla, tämä toivottavasti on saamassa vähän uusia muotoja jo. Ihmiset vain ovat erilaisia, eikä ainakaan silloinen peruskoulu hirveästi huomioinut sitä. Piiloon saattoi jäädä kaikki se, mitä jakolaskua hahmottamaton sen sijaan osasi aivan loistavasti. 

Olen yliopisto-opintojen myötä tajunnut, että arvosana ei ihan oikeasti kerro paljon mitään tai ei ainakaan läheskään koko totuutta. Kirjatentteihin joutuu esimerkiksi lukemaan aivan hirvittävän määrän sivuja ja asiaa. On paljon tuuristakin kiinni, osuuko kysymykset juuri niihin aiheisiin, jotka jäivät päällimmäiseksi mieleen. Vastoin oletusta kysymykset kun eivät läheskään aina ole laajoja kokonaisuuksia, vaan toisinaan pieniä nippeliyksityiskohtia sieltä sun täältä. Kolmosen saanut opiskelija muisti ehkä täydellisesti aivan kaiken muun, mutta yksi käsite sivulla 173 meni ohi, koska keskittyminen herpaantui kurnivan vatsan takia ja maksoi hänelle kaksi arvosanaa. Onko hän juuri ja juuri keskinkertainen opiskelija? No ei ole. 

Oppimisen ehkä tärkein edellytys on motivaatio. Sisältä kumpuava puhdas halu oppia jokin asia tai jostain asiasta on voimakas liikkeellepanija, mutta alun jälkeen tarvitaan toki muutakin. Ja sitä kaikkea voi kuka tahansa oppia ja harjoitella, peruskoulutodistuksen keskiarvosta piittaamatta. Omaa mieltä voi aktiivisesti muokata ja harjoituttaa motivoitumaan silloinkin, kun jokin asia tuntuu vaikealta. Tilannetta voi purkaa miettimällä, miksi jokin asia tuntuu vaikealta ja miten se voisi olla helpompaa. Tärkeintä on pyristellä irti itsensä alaspuhumisesta, minä en osaa estää kyllä oppimisen oikein tehokkaasti.

Tämä postaus huutaa selvästi kakkososaa, ei makeaa mahan täydeltä. Loppukaneetiksi sanoisin, että älkää hyvät ihmiset luopuko unelmista siksi, ettette muka osaisi! Kun on tahtoa, on keinoja. Aina.

 

– D