Yliarvostettu ekakerta
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miksi opiskelu onkin nyt niin siistiä. Toisaalta ajatuksiin on eksynyt myös ensimmäisten kertojen nostalgisointi. Esimerkiksi Frendien yhdessä jaksossa Monica tuskastelee, että häneltä ja Chandleriltä loppuvat ensimmäiset kerrat, kuin se olisi huonokin asia. Eikä se kyllä ole.
Ensimmäisiin kertoihin liittyy uutuudenviehätystä, mutta se on ohimenevää. Ensimmäisiin kertoihin voi liittyä myös voimakkaita negatiivisia tunteita, jotka nekin laimenevat ajan kanssa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ensimmäiset kerrat ovat aivan yliarvostettuja, eivätkä ne missään nimessä ole minun juttujani.
Ekoihin kertoihin latautuu aivan liikaa paineita, jos niiden tietää olevan tulossa. Olin kuukausia aivan rikki sijaistamisesta, ja nimenomaan ennen ensimmäistäkään keikkaa. Sen aiheutti juuri ekankerran pelko, ja kylläpä olikin turhaa murehtimista! Tai kai se oli jotain mielen valmistautumista, mutta kuitenkin.
Toisaalta minulle yllättävätkin ekat kerrat ovat huonoja, koska en osaa suhtautua niihin. Ekan kerran jälkeen toivon yleensä uusintaa, jotta osaisin nauttia siitä tai muuten vain hoitaa asian paremmin. En osaa kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin tai missasin jotain olennaista. Koen siis väärin, jos näin voisi sanoa. Tarvitsen uusinnan. Toisella kerralla tiedän mitä odottaa ja osaan jotenkin olla paremmin läsnä kokemukselle.
Yritin tosissani miettiä jotain ekaa kertaa, joka olisi jotenkin ollut poikkeuksellinen kokemus ja parempi kuin muut sen jälkeen. En keksinyt. Voi niitä olla, mutta nyt ei tullut mieleen. Lasten syntymistäkin koen toisen ja kolmannen olleen ”parempia”. Totta kai ensimmäinenkin oli ainutlaatuista ja hienoa, vauvasta puhumattakaan. Mutta siinä tuli kerralla niin paljon uutta, ettei mistään tuntunut saavan otetta. Sen sijaan seuraavissa pystyin olemaan paremmin läsnä itse synnytyksessä ja sain pidettyä itseni kasassa paremmin. Kolmannessa olin kaameissa kivuissa, mutta sekoamisen sijaan pystyin pyytämään konkreettista apua. Hormonit eivät myöskään sekoittaneet päätä samalla tavalla vaan pystyin oikeasti rekisteröimään asioita muistiin ensimmäisistä päivistä lähtien. Siis muutakin kuin paniikin tunteen.
Edes karkeissa en voi tyytyä yhteen kokemukseen (paitsi jos se on tosi pahaa) ja ensimmäinen kertahan tulee aina uudestaan esimerkiksi uuden suklaalevyn tai karkkipussin kohdalla, vaikka maku olisikin tuttu. Otan siis lähtökohtaisesti aina kaksi samaa makua, paitsi ehkä kylässä. Ensimmäinen on maistelua ja toinen on sitten itse nautinto. Ensimmäinen valmistaa siihen tajunnanräjäyttävään toiseen.
Sitten päästäänkin siihen, minkä piti olla postauksen pointti. Eli opiskelun toinen kerta. Olosuhteet ovat nyt moninkertaisesti haastavammat kuin ensimmäisellä kerralla. On lapsia, tuet on käytetty, on pakko käydä töissä. Sen lisäksi nyt kuitenkin on myös opiskelutaitoja, selkeä visio, mitä haluaa saada opinnoista irti ja miksi edes on lähtenyt opiskelemaan. Kaikki työkalut opiskelun konkreettiseen toteuttamiseen on nyt hallussa, toisin kuin viimeksi. Tunnen omat vahvuuteni ja heikkouteni, ymmärrän mitä yliopisto-opinnot vaativat, hallitsen tieteellisen kirjoittamisen periaatteet ja ylipäätään asiatyylin, osaan aikatauluttaa työskentelyni ja kirsikkana kakun päällä: motivaatio on ihan toista luokkaa. Olen jo kiertänyt bileet, olen lorvinut luennoilla tai jättänyt menemättä vain koska ei huvita tai koska edellisillan bileet soivat korvissa. Olen tehnyt virheitä ja olen oppinut niistä. Nyt on aika vain nauttia uuden oppimisesta. Ja se on ihan hirveän palkitsevaa.
Toiset kerrat on parempia kuin ensimmäiset, koska toisella kerralla olet jo ensimmäistä viisaampi.
– D