Äitini, prinsessa Diana

Kuolema on viime päivinä ollut jotenkin erityisen läsnä. Ehkä se jotenkin alkoi jo parin viikon takaisista hirveyksistä Turussa, kun mieleen on hiipinyt ajatus elämän rajallisuudesta. Aina se toki on mielessäni, mutta nyt taas jotenkin eri tavalla.

Toissapäivänä ihmettelin, miten saatoin katsoa alusta loppuun elokuvan, jonka jo alussa tiesi loppuvan kuolemaan. Pieni pala taivasta. Se on jo monesti aiemminkin vilahtanut eteeni Netflixissä, mutta edellä mainitusta syystä, olin sen aina jättänyt väliin. Pikkulapsivuosina olen kaivannut pelkkää iloista ja kepeää katsottavaa, sydän on lujilla muutenkin. Nyt kyseinen elokuva tuli telkkarista ja tuli vahva tunne, että nyt on sen aika. Ja katsoin sen. Itkin, mutta en mennyt rikki.

Lähipiirissäni kuolema on nostanut päätään ikääntymisen merkeissä. Rakas ja läheinen ihminen alkaa väsyä. Hetkittäin hän ei ole se sama, joka ennen. Kuulen hänen äänessään hätää, ”mitä minulle tapahtuu, tässäkö tämä nyt on?” Meillä saattaa olla vielä vuosia, vaikka kymmenen tai sitten ei, mutta minä valmistaudun jo. Iloitsen tästä, mitä vielä on, mutta suren jo, koska tajuan paremmin kuin koskaan ennen, että joudun luopumaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Tähän päälle telkkarista tulvii prinsessa Dianaan liittyviä dokumentteja, joita olen vedet silmissä katsellut. Liitän Dianan vahvasti äitiini, joka kuoli vain vuotta Dianaa aiemmin. Äitinikin oli kuollessaan nuori, alle neljänkymmenen. Ulkoisesti heissä oli mielestäni paljon samaa. Molemmat olivat pieniä siroja naisia ja molemmilla oli samantyylinen vaalea kampaus, äidilläni vain pidempi. Paitsi kuollessaan. Molempien kuolema oli epäreilua. Molemmilta jäi jälkeen lapsia, jotka tarvitsivat vielä äitiään.

Yksi ihan selkeä ero heissä on, siis sen lisäksi, että yksi oli prinsessa ja toinen ei. Diana ei luultavasti tiennyt kuolevansa juuri silloin. Tai ei ainakaan kovin paljoa ennen. Äitini tiesi. Olen miettinyt paljon sitä. Miltä on tuntunut tietää kuolevansa, kun kaikki on vielä kesken. Se on niin sydäntä riipivä ajatus, että se on melkein suurempi taakka kantaa kuin äidittömyys. 

Tiedän, että hän järjesteli asioita etukäteen. Hän huolehti ja murehti, niin kuin äidit tekevät. Sitä en tiedä, mitä hän on ajatellut aivan viimeisimpinä hetkinään. Toivon, että sairaus uuvutti hänet niin, ettei hän enää jaksanut murehtia. 

Minulla oli äiti vain hyvin pienen hetken. Olen jo ehtinyt elää paljon kauemmin ilman äitiä kuin äidin kanssa. Se on kamalaa. Vaikka olen tottunut siihen, että minulla ei ole äitiä, jolle olisin voinut soittaa, kun sain tietää olevani raskaana tai kun en muistanut mitä mustikkapiirakkaan laitetaan, en koskaan lakkaa toivomasta, että asia ei olisi niin. Tulee hetkiä, jolloin vain itken lammikon tyynylle toivoen, että hän olisi täällä. Tunne puristaa ja kuristaa. Kuin olisin vankina ja vain äitini voisi minut vapauttaa. Eikä hän ole täällä. Niinä hetkinä tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Jos saisin edes pienen hetken. Yhden pienen hetken. Saisin olla sylissä, halata ja sanoa kaiken sen, mitä en osannut sanoa, koska olin pieni. Omalle prinsessalleni. 

Minun Äitini.

 

– D