Elämää ahdistushäiriön kanssa

10 vuotta sitten minulla diagnosoitiin sekamuotoinen ahdistus- ja masennushäiriö. Häiriö. Jokin ei toimi niin kuin pitäisi. Vika. Korjausta vaativa. Kävin terapiani, opettelin tunnistamaan demonini ja nyt yritän elää sen kanssa. 

Minusta on hyvä, että mielenkin sairaudet ovat tautiluokituksessa. Niille voi tehdä jotain, ne eivät sellaisenaan ole ihmisen pysyviä ominaisuuksia. Omalla kohdallani en kuitenkaan usko, että voisin koskaan täysin parantua. Minulle tämä on krooninen pitkäaikaissairaus, jonka oireita voi helpottaa. Se on kuin särky, jonka lähteelle ei voi mitään, mutta kipua voi lievittää. En syö sairauteeni lääkettä, hoidan sitä ajatuksenhallinnalla, tunteiden analysoinnilla ja keskustelulla. En tällä hetkellä käy säännöllisesti ammattilaisella, mutta keskustelu jonkun ystävän tai tuttavan kanssa voi monesti avata lukon, suoristaa turhia mutkia ja lisätä ymmärrystä.

Miltä se sitten tuntuu? Mitä ovat ne oireet, joihin tarvitsen kivunlievitystä? Minulla vahvemmin oireilee ahdistus, jota sitten saattaa seurata masennus. Tänä päivänä oireet kestävät useimmiten kohtalaisen vähän aikaa, mutta voivat olla tilanteesta riippuen hyvinkin voimakkaita. Ja tänä kesänä on ollut pitkästä aikaa pidempi ahdistuksen ajanjakso, joka kuitenkin on aina pieneksi hetkeksi tauonnutkin. Joka tapauksessa pidän tämänhetkistä oloa hyvänä, koska sairauden puhjettua, oireille ei aluksi juuri ollut taukoa, se oli jatkuvaa ahdistuksen ja masennuksen vuoropuhelua.

Joskus ahdistus iskee kohtauksenomaisesti, yllättäen ja varoittamatta, ja ne ovat vaikeimpia. Joskus ahdistus syntyy hitaammin, ikään kuin kierroksia lisäten, jolloin kyydissä on helpompi pysyä ja möykystä saa paremmin otteen. Minulle ahdistus on voimakkaasti tunneperäistä, en tiedä voiko se muunlaista ollakaan. Ensin tapahtuu jotain, johon reagoin jollain epämiellyttävällä tunteella, jota en saa hallintaan vaan se hallitsee minua ja syntyy ahdistus. Kohtauksenomaisuuden riskiä lisää tilanpuute; jos en saa aikaa ja tilaa käsitellä tunnereaktiota. Ensimmäisinä vuosina en ymmärtänyt tunteitani ollenkaan, enkä saanut niistä selkoa saati otetta. Nykyäänkin se on joskus vaikeaa, mutta nyt jo tunnen prosessin ja tiedän, että sille tunteelle ei saa kääntää selkäänsä, vaan siihen on tutustuttava. Se on minun lääkkeeni ahdistuksen oireisiin.

Minun ahdistus tuntuu puristuksena rinnassa. Pahimpina aikoina saattoi olla vaikea edes hengittää. Ahdistukseni vie tunnon raajoista ja samalla oudon paradoksaalisesti tekee niistä levottomat. Minun on vaikea pysyä paikallaan ja tuntuu kuin koko keho läikehtisi.  Se ei varsinaisesti ole tärinää, mutta sellaista lihasten pakonomaista pumppaamista. Tekee mieli liikkua ja heilutella, jopa ravistella raajoja ja nakella niskoja. Kuin yrittäisin ravistella sen olon pois. Sitten hetken päästä keho menee toiseen ääripäähän ja lamaantuu. En voi liikkua. On pakko vain olla. Olen jumissa myrskyn silmässä, kunnes saan otettua askeleen taaksepäin ja saan etäisyyttä siihen. En pysty toimimaan ja minun on vaikea edes vaihtaa fyysisesti paikkaa. En pysty keskittymään muihin asioihin ennen kuin tilanne raukeaa. Ahdistus tuntuu vankilalta ja päällimmäinen ajatus on: miten täältä pääsee pois? 

Epäonnistuminen, epävarmuus, uudet tilanteet, vieraat ihmiset, odottamattomat ja ulkopuolelta tulevat muutokset sekä hylkäämisen kokemukset ovat esimerkkejä triggereistä, jotka laukaisevat minussa ahdistuksen. Pitkään vältin tilanteita, jotka todennäköisesti aiheuttaisivat ahdistusta. Sekin oli tärkeä vaihe. Se ei ollut vain piiloutumista tai suojautumista, vaan myös tilan antamista itselle, jotta pystyin selvittämään mikä minulla on. Nykyään en automaattisesti piiloudu. Kuuntelen itseäni ja annan jännityksen tulla, kohtaan ja tutkin sen, jotta monellekin tuttu jännitys ei kehity ahdistukseksi. Näin olen saanut sairauteni suurimmaksi osaksi aisoihin ja pystyn elämään sen kanssa.

Se ei silti ole poissa. Jokaisen triggerin kohdatessa joudun joka ikinen kerta käymään läpi tunteita, jotka muiden mielestä siinä tilanteessa tuntuu käsittämättömiltä. Että miksei voi vaan mennä ja tehdä? Miksi pieni muutos tuntuu maailmanlopulta. Näin se silti vain on minun kohdallani. Pitkään myös yritin pyristellä irti tästä ajattelusta, en halunnut piiloutua sairauteni varjoon. Nyt olen oivaltanut, että ei kyse ole piiloutumisesta tai jonkin asian tekosyynä käyttämistä. Kuten sanoin, pyrin tätä nykyä kohtaamaan heikot kohtani ja ”vaaratilanteet”, mikäli koen tilanteen kokonaisuudessaan sen arvoiseksi. Siksi punnitsen monesti pitkään ennen päätösten tekemistä, arvioin tilanteen hyvät ja huonot seuraukset ja niiden suhteen oman mieleni kuormittamiseen. Eräänlaista optimointia.

Aina pitää myös huomioida kulloinenkin voimavarojen tilanne yleisesti. Jonkun vaikean asian kohtaaminen voi olla helpompaa yhtenä ajankohtana kuin toisena, mikäli muiden kuormittavien tekijöiden osuus muuttuu. Olen siis vain tietoinen omista rajoistani ja niiden rikkomisen mahdollisuuksista. Olen myös hirveän ylpeä, että nykyään oikeasti uskallan ja pystyn tekemään asioita joita haluan tai koen muuten tärkeäksi, vaikka joutuisinkin venyttämään mielen sietokykyä. Tämä tietoinen voimavarojen punnitseminen on toisaalta myös mahdollistanut sen. Pystyn valmistamaan mieleni haasteisiin, jolloin ne ennen todella pelottavatkaan tilanteet eivät rasita niin paljoa. Ennakointi ja valmistautuminen on minulle elinehto.

Kyllä tämä on välillä todella haastava matkakumppani, etenkin äitinä. En aina saa tarvitsemaani tilaa, ja on vaikea olla keskellä arjen tohinoita lamaantuneena. Toisaalta se on pakottanut etsimään niitä keinoja, joilla elää tämän kanssa. Minä en enää voi vaipua sängyn pohjalle päiväkausiksi, on ollut pakko löytää ratkaisuja ja etenkin rohkeutta ahdistuksen käsittelyyn.

Olen monesti myös miettinyt, miksi minä olen ahdistunut. Ajattelin pitkään, että koin liian monta traumaa lapsuudessa ja nuoruudessa, ja siksi sairastuin tähän. Nyt kuitenkin uskon, että vaikka traumat varmasti toimivat triggereinä, on minulla aina ollut taipumus ahdistua ja masentua. Luultavasti jokin olisi ennen pitkää joka tapauksessa laukaissut sen. Ehkä toisenlaisesta nuoruudesta olisi saanut suojaavia tekijöitä enemmän, kuka tietää. Turha enää jossitellakaan. Todellisuus on nyt tämä ja minä selviän. Minä elän, todella elän, en vain ole olemassa. Tunnen iloa ja onnea, vaikka vastapuolen synkkyyskin on minussa vahvana. Sairaus ei ole vienyt elämääni, koska en antanut.

Halusin enemmän.

 

– D