Kun minusta tuli äiti: kuka minä olen?

”Kuka minä olen?” on ollut kantava ajatus elämässäni jo pitkään, mutta selkeästi aktiivisemmin taas viimeisen parin vuoden aikana. Näitä viime vuosia on leimannut selvästi myös sellainen aavistuksen ratkaisukeskeinen ja eteenpäin vievä vaihe, kun olen ihan toden teolla etsinyt omanlaista olemista ja suuntaa. Mutta miten äidiksi tuleminen liittyy asiaan?

Opimme itsestämme ehkä eniten juuri vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Oma minä heijastuu toisesta ihmisestä; miten reagoimme, tunnemme ja ylipäätään olemme toisen ihmisen kanssa. Hymyilenkö kassalla, kiitänkö kun tuntematon pitää minulle ovea auki, tarjoudunko auttamaan ystävää muutossa? Suutunko bussikuskille, kun bussi on myöhässä, osaanko iloita läheisen menestyksestä, tuntuuko toisen onni olevan pois itseltäni? Ilman äitiyttäkin olisin aivan varmasti pohtinut omaa suuntaani ja omanlaistani tapaa olla, mutta äitiys painoi kaasun pohjaan. Äitinä olen lähes taukoamatta vuorovaikutuksessa jonkun kanssa, enkä suinkaan kenen tahansa kanssa. Olen vuorovaikutuksessa sellaisten kanssa, jotka eivät säästele mitään, vaan kaikki tulee täysillä. Tunteet ovat suuria ja kaikkia rajojani koetellaan. Erityisesti niitä, joita en tiennyt olevan. Se jos mikä kaivaa itsestä esiin sen ytimen sieltä kaikkien panssareiden takaa. Ja se taas pohtimaan mitä toivoisi itsessä olevan.

Vasta lasten avulla olen oppinut tunnistamaan omia rajojani ja missä ne todella kulkevat. Lapset ovat opettaneet, kuinka herkkä todella olen ja kuinka nopeasti väsyn. Vaikka tulevaisuudessa saatan taas päätyä tilanteeseen, jossa elämää on ihan liikaa päällekkäin, en usko että se yllättää minut. Luultavasti voin vain todeta, että niin, olisi pitänyt kuunnella itseäni ennen kuin oli taas jo myöhäistä. Toki toivon, että opittuani nyt sanomaan ei, osaisin sen myös työelämässä. Ihme kyllä, vaikka väsyn herkästi ja kaipaan rauhallista en-minkään-tekemistä mieluiten hieman joka päivä, tylsistyn myös lähes yhtä helposti. Tarvitsen aivoille mieluisia virikkeitä ja nimenomaan vaihtelevasti. Lapsissa on kyllä virikettä, mutta tarvitsen muutakin. En voi sukeltaa yhteen asiaan täysillä ja sitten vain olla siinä. Tarvitsen mahdollisuuden poukkoilla asiasta toiseen. Siksi esimerkiksi tarvitsen opiskelua tähän rinnalle. Eniten elossa tunnen olevani silloin kun olen ehtinyt leikkiä lasten kanssa ja saanut lukea opiskeluun liittyviä materiaaleja.

Vaikka toisaalta tuntuu, että vanhemmuus on pistänyt oman minän rajuun mankeliin, on se myös nimenomaan tukenut minua. 23-vuotiaana esikoislapsen äitinä olin aivan kertakaikkisen pihalla, niin vanhempana kuin ihmisenä. Olin vasta saanut niskalenkin vuosia muhineesta masennuksesta ja olin ihmeissäni niin itsestäni ylipäätään kuin uudesta roolistanikin. Olen ajatellut, että tulin äidiksi aivan täydelliseen aikaan, koska masennuksesta ja ahdistuksesta irtautuminen sai tajuamaan, että saan olla muutakin kuin se mitä olin siihen asti ollut. Kuitenkaan ilman äitiyttä minulla ei olisi ollut siihen vielä silloin rohkeutta. Äiti-rooli antoi minulle luvan lakata antamasta pelkojen, epävarmuuden ja jännityksen määrätä jokaista liikettäni. Äitiyden varjolla uskaltauduin vähitellen puhumaan muille äideille puistoissa ja kerhoissa. Enhän ikimaailmassa olisi muuten alkanut rupatella vieraiden kanssa, mutta lapset ovat toimineet sosiaalisissa tilanteissa suojakilpinäni, joiden takaa olen uskaltanut tehdä asioita, joihin en olisi yksin kokenut pystyväni. 

Epävarmuuteni on juurtunut syvälle selkärankaan, eikä sellaisia juuria kitketä vajaassa kahdeksassa vuodessa. Latvaa olen kuitenkin onnistunut karsimaan kovalla kädellä, enkä tarvitse kilpiäni enää samalla tavalla. Edelleen herkästi vetäydyn ja epäilen olenko muille enemmän häiriöksi kuin iloksi, mutta nykyään löydän halutessani rohkeuden luoda ihmiskontakteja itsestäni, eikä sitä tarvitse enää kaivaa vaippakassista. 

Kyllähän tällaiset matkat minuuteen kuuluvat jokaiseen elämään rooleista riippumatta, mutta silti olen aina kokenut, että äitiys antoi minulle lasten lisäksi minut. Samalla kun pohdin, miten voisin olla parempi äiti, pohdin oikeastaan myös sitä, miten voisin olla parempi minä. En universaalisti parempi, vaan sellainen, jonka kanssa voin elää päivästä toiseen. Sellainen, jota minun ei tarvitse hävetä tai jonka olemassaoloa minun ei tarvitse pyydellä anteeksi. Sellainen minä, joka tekee virheitä, mutta jota voin silti ylpeydellä kantaa ja hyvällä omatunnolla näyttää lapsillenikin. Se ei ole helppo eikä lyhyt tie, mutta se on oikea tie.

P.S. Edellisen Kun minusta tuli äiti -sarjan postauksen löydät täältä.

– D