Luovuuden äärellä

Pedaopintojen alussa ohjaaja pyysi meitä miettimään ja jakamaan, missä haluaisimme olla parempia ja se sai siis olla ihan mitä tahansa maan ja taivaan välillä. Mietin kaikkia niitä lastenhuoneen lattialla legoja rakennellen vietettyjä tunteja ja kuinka vaikeaa minulle oli rakentaa ilman ohjeita muuta kuin erilaisia yksinkertaisia torneja tai talomaisia laatikoita. Siksi vastasin, että halusin olla luovempi.

Miellän äitini luovaksi ihmiseksi. Hän osasi piirtää, tehdä monenlaisia käsitöitä ja hän keksi kaikenlaista askarreltavaa. Hän oli ehdottomasti käsillä tekijä. Minäkin halusin. 

Minulla on ompelukone, jolla olen kaikenlaista tehnyt. Tai tekeillyt olisi kuvailevampi sana. Iloitsen lopputuloksista, mutta en saa siitä tekemisestä iloa. Vähän sama neulomisen kanssa, sitäkin väen vängällä olen halunnut opetella. ”Täytyyhän minun nyt käsitöitä tehdä”. Olen kyllä iloinen, että tietty perustaito minulla on, koska täytyyhän jonkun läheisen neuloa lapsille villasukkia, kun vanhimmasta sukupolvesta aika jättää. Ja rikkinäisiä vaatteita on kiva osata vähän paikkailla ennen kuin lähtevät vaatteiden hautausmaalle kierrätettäväksi. Mutta intohimoa ja kekseliäisyyttä minulla ei käsitöihin ole.

No piirtää en osaa. Osaamisella tarkoitan sitä, että en saa välitettyä ajatuksiani tai tunteitani piirtämällä paperille. Enkä kyllä tiedä, osaisinko tunnistettavasti piirtää kovinkaan montaa eläintä tai muuta asiaa, mikä taas luonnistui äidiltäni.

Musiikkiakin kokeilin. On kivaa, että pystyn nuoteista soittamaan pianolla jonkun verran, mutta ei sekään oikein kolahtanut. Runoja rustasin nuorempana, sitten alkoi hävettää ja päättelin, että runouskaan ei ole minun juttu. Se on liian vaikeaa.

Välistä luovutin, ajattelin, että minä olen looginen ja sillä tavalla konkreettinen, että en kerta kaikkiaan ole silloisen käsitykseni mukaan luova. En keksi nokkelia ratkaisuja arkisiin pulmiin, en osaa luoda visuaalista taidetta ja viimeistään toteutus tökkii. Minulla ei ollut kanavaa niille valtoimenaan velloville virtauksille. Siksi luulin, ettei minussa ole virtoja.

Olen kuitenkin aina rakastanut kirjoittamista. Erilaisia blogejakin olen kirjoitellut, mutta ne ovat kaikki kuivuneet kokoon. Ei ole ollut sopivaa tulokulmaa. Kaiken kaikkiaan en oikein ole tiennyt, miten voisin kirjoittaa, mitä voisin sanoillani tehdä.

Tämä blogi on nyt viisastunein silmin avattu ja sillä tavalla rakennettu, että tällä on jokin tavoite tai tehtävä. Haluan täällä jakaa asioita, jotka jollakin tavalla mietityttävät minua. Haluan harjoitella sanojen asettelua ja lauseiden muotoilua samalla, kun jäsennän monimutkaista mieltäni yksinkertaisempaan muotoon. Haluan vapauttaa levytilaa päästäni ja antaa tilaa luovuudelle. Vaikka varsinaista aihetta ei blogille ole, tämä ei ole sisustus-, muoti- tai perheblogikaan, mutta silti teema on jollain tavalla minulle itselleni selkeä. Se auttaa hahmottamaan, miten haluan kirjoittaa ja mistä, mutta ei silti liiaksi rajoita. Antaa rajat, mutta sopivasti tilaa.

Ja vaikka minussa toki on logiikka ja järki, minä olen kyllä ennen kaikkea tunneihminen, joka elää niin syvällä tunnekokemuksissaan, että joskus on vaikea toimia konkreettisessa maailmassa. 

Haluan kirjoittaa lisää kirjoittamisestani, mutta tällä erää asia jääköön tähän. Pää on nyt riittävän tyhjä, jotta sinne mahtuu unta. Mikäli pieni tuhiseva unikaverini sen minulle sallii.

 

– D