Oivalluksia tuhoutuneen jouluaterian ääreltä
Meillä oli aivan ihana joulu! Päätimme rauhoittua kotona kiireisen ja koettelevan syksyn päätteeksi ja voi pojat se oli ehkä vuoden paras päätös. Oli mieltä syleilevää vain nauttia ja rauhoittua. Vaikka olen vuosien varrella löytänyt itsestäni jouluihmisen (kuten kerroin täällä), oli tämä vuosi moninkerroin maagisempaa. Olin puolivahingossa pystynyt päästämään irti suorittamisesta ja stressistä. Moni ennen must do -juttu olikin nyt, no jos ehditään -juttu. Ja ehdittiinhän me. Koska mitään ei ollut pakko tehdä, ehdittiin tehdä kaikki mitä haluttiin.
Sukujoulut ovat ihania, mutta nyt pienten lasten kanssa tuntui vielä paremmalta olla vain omalla porukalla. Tehdä asiat omalla tavalla ja oman aikataulun mukaan. Tarvittaessa oli mahdollisuus muuttaa suunnitelmia nopeastikin, jos vaikka nuorimman päiväunet sitä vaati, välittämättä siitä vaikuttaako se kehenkään muuhun. Ei minuuttiaikatauluja, koska saunavuoroja oli vain yksi, ei neljä. Ei ruokailuvuoroja, koska kaikki mahtuivat samaan aikaan pöydän ääreen.
Voisin jatkaa vielä vaikka ja mitä aiheesta, miksi oli kiva olla kotona, mutta ruokailuvuoroista on hyvä raahustaa aasinsiltaa pitkin siihen, miksi joulumme melkein meni pilalle. Katsokaas kun kuopuksen unet tosiaan olivat pienimuotoinen muuttuva tekijä joulussamme. Olemme olleet jo pitkään kahden vaiheilla, onko jo aika siirtyä yksiin päiväuniin vai tarvitseeko pieni vielä kahdet. Tarve on vaihdellut päivittäin ja välillä ollaan tehty virhearviointeja unentarpeesta. Kuten esimerkiksi jouluaattona.
Kuopus nukkui siis vain yhdet unet, vaikka olisi tarvinnut kahdet. Siispä hän saapui kiukkuisena ruokapöytään. Laitoin ensin hänelle ruokaa, mieheni ”vahti” pojan syömisiä samalla kun huolehdin muista lapsista ja keräsin omalle lautaselleni pöydän antimia. Siinä me sitten olimme, lautaset täynnä ruokaa valmiina nauttimaan, kun lyhytpinnainen taapero totesi, että hän oli nyt syönyt riittävästi ja halusi tyhjään lasiinsa lisää juotavaa. Mieluummin heti kuin kohta. No minä olin liian hidas ja herra päivänsäde paiskasi täydellä taaperovoimallaan pienen lasinsa kohti ihansamamitä ja osui mieheni viinilasiin.
Viinilasi särähti sadoiksi isommiksi ja mikroskooppisen pieniksi, mutta harvinaisen teräviksi sirpaleiksi ympäri pöytää. Punaviini valui vuokaan, joka oli täynnä keitettyjä perunoita ja porkkanoita sekä lautaselle, jolla odotteli oma herkkuni, kotijuusto. Nousin välittömästi hakemaan rätin, mutta pysähdyin hävityksen eteen. En tiennyt mistä alkaa. Hetken mietintätuokion jälkeen aloimme raivaamaan pöytää vain todetaksemme, että lähes kaikki ruoka oli pilalla. Lasinsiruja oli joka paikassa. Emme voineet mitenkään taata, että pienen pieniä siruja ei olisi uponnut laatikoihin ja salaatteihin. Kalan ja kinkun uskalsimme säästää tarkan syynäyksen päätteeksi, kaikki muu meni roskiin.
Olimme kaikki jo valmiiksi nälkäisiä, joten jo siksi kaiken heittäminen roskiin kirpaisi ja kyyneleet poskillani tyhjensin astioita. Samalla harmitti sanoinkuvaamattoman paljon, että jäisimme paitsi siitä, mitä niin kovasti olimme odottaneet. Mikään ei enää korvaisi mummon rakkaudella valmistamia laatikoita, mutta oli pakko saada syömistä ja jouluruokaa en vaihtaisi arkiruokaan, joten oli toimittava. Keskellä aurinkoista aattopäivää kaasutin lähihuiltoasemmalle hakemaan laatikoita, jotka olivat maultaan vain kehnoja kopioita alkuperäisistä. Söimme hiljaisuudessa pikaisesti kokoon raavitun hädin tuskin lämpimän aterian. Ruoat katettuina kaupan pakkauksissa, koska en jaksanut tiskata ja uudelleen kattaa enää hienompiin astioihin. Katastrofi.
Kun olimme jotain syöneet ja saaneet ruuat siivottua, hirveä sekasotku unohtui ja pääsimme taas joulutunnelmaan. Katastrofista tulikin vain muisto, hassu joulutarina, jota vielä lapsemmekin luultavasti kertovat tuleville polville. Siinä samalla tulin oivaltaneeksi kaikenlaista. Juuri sellainen ihminen haluankin olla. Joka harmistuksesta huolimatta pystyy tuomaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja ei anna vastoinkäymisten vallata tilaa hyvältä. Tunteen kohtaamisen jälkeen haluan pystyä tarttumaan toimeen ja menemään eteenpäin. Kuten hakemaan korvaavat ruoat pilalle menneiden tilalle. Joulupäivänä katoin kaiken uudestaan kauniisti, kuten olin aattonakin alunperin tehnyt, joskin edellisestä viisastuneena, ruoat survoin esille työtasoille, taaperon selän taakse. Saimme kokea rauhallisen jouluaterian uudestaan.
Joulu ja välipäivät kuluivatkin muuten rennoissa merkeissä, luovuin monista rutiineista ja elimme tunteella. Kuopus sai nuoresta iästään johtuen kylläkin erityiskohtelua, eli tutun ateria- ja unirytmin rentoilun lisäksi. Oli aidosti rentouttavaa ja ihana lomafiilis, vaikka olimme kotona ja vaikka talossa on pieniä lapsia, joiden kanssa tietyt asiat tapahtuvat päivämääristä riippumatta. Tämäkin oli itselleni tärkeä oppi. Vaikka on lapsia, saa vähän löysätäkin. Olen toki ennenkin poikennut rutiineista, mutta en näin kokonaisvaltaisesti. Teki hyvää varmasti meille kaikille.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ikävistä yllätyksistä huolimatta mitään ei mennyt pilalle. Eheämpää vuotta 2018!
– D