Oman kotini vanki
Olen käyttänyt osittain huumorimielessä ja osittain hätähuutona kyseistä lausetta. Kotini on vankilani. Onhan se aika rajun kuuloista ja aika kaukana perheidyllistä. Ajattelinkin vähän avata, mitä lause oikeastaan kätkee sisälleen. Kyse kun ei kuitenkaan ole mistään rangaistuslaitoksesta tai työleiristä. Eikä edes askeettisuudesta, hyvä luoja sentään, tässä runsaudensarvessahan viihtyisi vähän isompikin kylä. Mistä siis itse asiassa on kyse? Joko pitää soittaa Michael Scofield hätiin?
Oma vankeus-kokemukseni on syntynyt vähitellen vuosien saatossa. Vaikka se jollain lailla oli jo kauan pienenä kuiskauksena takaraivossa, kunnolla havahduin siihen vasta ehkä puolisen vuotta sitten. Kai saavutin jonkinlaisen jäävuoren huipun. Samalla kun ei enää ollutkaan perheen lisäksi muita velvoitteita, aiemmilla perhevapailla opiskelut painoivat niskassa, en myöskään ollut ollenkaan varma, mihin vähäisen vapaa-aikani haluaisin oikeasti käyttää. Mikä tuottaisi siinä määrin iloa, että sen vuoksi jaksaisi säätää aikaa. Niinpä vapaa-aikaa ei oikeastaan ollut.
Ilman selkeää visiota siitä, miten ajan käyttäisi, sille ei luontevasti järjestynyt aikaa. Aina oli tehtävä ruokaa, nukutettava vauvaa, pestävä pyykkiä, siivottava, leikittävä isompien lasten kanssa, käytävä kaupassa jne. Aina oli jotain, mikä oli pakko hoitaa, ettei koko paletti sortuisi. Toisin sanoen, olin sitten aina töissä. Aina. Ei taukoja, ei vapaa-aikaa. Vaikka iltaisinkin olin päättänyt tehdä vain yhden pakollisen kotityön, että aikaa jäisi muuhunkin, illat hurahtivat usein kuopuksen luona juostessa. Hän kun on jatkanut hyvin alkanutta perinnettä alkuyön levottomasta nukkumisesta.
Piiri pieneni pienenemistään, koko elämä oli oman kodin seinien sisäpuolella. Joskus vähän pihallakin, jos sattumalta jaksoi tai ehti mennä ulos muutenkin kuin nukuttamaan vauvaa. Olin käytännössä aina kotona. Poikkeuksena kaupassakäynnit, jotka olivat lähinnä stressin multihuipentumia. Toki lasten kanssa tuli vaihtelevasti käytyä jossain, mutta se ei oikeastaan muuttanut tunnetta, koska se sama kodin kaaos kulki vain mukana. Ei ollut mahdollisuutta edes hetken ajatella, koska koko valveillaoloaikani joku tarvitsi minua tai muuten vain möykkäsi niin, etten kuullut omia ajatuksiani. Olin siis vankina omassa kodissani.
”Mitäs olet tehnyt lapsia” on niin järkyttävän idioottimainen kommentti, minkä usein saa kuulla tällaisessa tilanteessa. Eihän kyse ole siitä, että katuisin äitiyttäni. Minä rakastan lapsiani ja minä rakastan olla äiti. Ei kai silti ole kohtuutonta haluta olla muutakin? Kuinka moni haluaa olla vain työntekijä? Tai vain golfaaja? Kuka haluaa vain maata sohvalla? Tai vain lenkkeillä? Siis heräämisestä nukkumaanmenoon? Uskallan väittää, että ei kukaan. Ihminen kaipaa vaihtelua. Jokaisella on monia rooleja, jotka kaikki voi olla yhtä tärkeitä. Jotta voi loistaa yhdessä roolissa, täytyy välillä ottaa siihen etäisyyttä ja toimia toisessa. Minäkin olin jotain jo ennen lapsiani, eikä se kadonnut minusta lapsivesien mukana. Minä olen äiti, vaimo, opiskelija, maisteri, nainen, ihminen, ystävä, vertaistuki, minä. Olen montaa asiaa ja on väärin, etten saisi olla enää mitään muuta kuin äiti, vain siksi, että halusin olla myös äiti.
Siispä minä poistun yksin kotoa pari kertaa viikossa vajaaksi pariksi tunniksi. Se riittää palauttamaan mieleen kuka olen silloin, kun en täytä ensisijaisesti muiden tarpeita. Usein opiskelen, joskus kirjoitan. Sillä ei yleensä ole väliä, mitä teen. Tärkeintä on lähteä yksin pois kotoa. Ainoa kielto on, että en saa tehdä mitään, mikä tuottaa suoraan iloa jollekin muulle kuin itselleni. Olen kaikkina muina hetkinä muita varten tai vähintään valmiustilassa, ansaitsen olla edes hetken olemassa vain itselleni. Ja se mitä tapahtuu, kun palaan kotiin parin tunnin lomaltani, se on kuin ihme. Tuon pienen hetken aikana on unohtunut kaikki ikävät asiat ja vaikka ne saattavat iskeä naamalle melkein heti kotiovella, se ei haittaa. Koska akut on ladattu ja olen täysin valmis kohtaamaan viilipyttymäisen rauhallisena väsymyskiukun, nälkäkiukun, sisaruskiukun, äitikiukun, pesullakäymiskiukun ja minkä tahansa muun kiukun, jonka lapset keksivät kokeillaakseen, kuinka paljon äiti kestää. Äiti kyllä kestää, koska on saanut toteuttaa itsestään muitakin puolia.
Äitiys on tällä hetkellä luultavasti se kaikkein tärkein roolini, mutta se ei silti ole ainoa.