Ajattelin aloittaa tällaisenkin postaussarjan, jossa pohtisin hiukan elämäni eri osa-alueita ja yksityiskohtia äidiksi tulemisen valossa. Eihän asioita voi ihan niin mustavalkoisen yksinkertaisesti järjestellä, mutta sekin on yksi tapa jaotella perheellisenä omaa elämänkulkua: aika ennen lapsia ja lasten jälkeen. Tai aikana oikeastaan. Itse olin kyllä aikamoinen ihmisraunio tai -kyhäelmä siinä vaiheessa kun 23-vuotiaana sain esikoiseni, että olisin varmasti muuttunut aika paljon joka tapauksessa, mutta tiedostan kuitenkin omalla kohdallani lasten olleen iso katalysaattori monellekin asialle. Nyt ensiksi haluan pohtia niinkin tärkeää asiaa kuin ystävyyttä.

Muutin noin puolitoista vuotta ennen esikoisemme syntymää toiselle paikkakunnalle ja taakse jäivät ne loputkin ystävistä, jotka eivät jo olleet muuttaneet ennen minua. Joitain kavereita ja ystäviäkin ehdin saada, mutta elämä mullistui vauvan myötä hurjasti eikä siinä jäänyt juuri voimavaroja orastavien ystävyyssuhteiden kasvattamiseen. Heikosti tuli pidettyä yhteyttä myös vanhoihin ystäviin. Etenkin lapsiluvun kasvaessa perhe-elämän vilkastuessa harrastuksineen päivineen on ollut vaikeaa löytää niitä hetkiä, jolloin esimerkiksi soittaa. Etenkin kun itselle sopisi hyvin keskellä päivää ystävien taas ollessa töissä.

Olen soimannut itseäni todella paljon ystävyyssuhteiden huonosta hoitamisesta ja ehkä kaikkein eniten silloin kun olen itse ollut niin huonossa hapessa, että olen soittanut jollekin ystävälleni tuen tarpeessa. Kuinka itsekästä, ensin en soita pitkään aikaan ja kun soitan, teen sen siksi, että itselläni on kurjaa. Olen nyt kuitenkin yrittänyt skarpata asiassa ja lähetellä pieniä höpöhöpö-viestejä ystäville tai ihan järkevääkin; vaikka en ehtisi soittaa, voin pitää edes jonkinlaista yhteyttä. Samalla tulin havahtuneeksi, että eivätpä ne ystävänikään pidä minuun juuri yhteyttä! Tulin hirveän surulliseksi. Aloin miettiä, että johtuuko se siitä että olemme eri elämäntilanteissa tai asumme eri kaupungeissa? Eikö meitä enää yhdistä riittävän moni asia? Olenko omalla käytökselläni etäännyttänyt heidät? Mikä minussa on vikana?

Sitten toisaalta lasten kautta ja kotiäitivuosien myötä on tullut useita ns. äiti-kavereita. Eli kavereita, joihin on tutustunut nimenomaan elämäntilanteen vuoksi. Niin läheisiä kuin monesta onkin ehtinyt tulla, mietin kantaako se ystävyys lopulta enää näiden vuosien jälkeen. Kestääkö se ystävyys enää kun palataan töihin tai muutetaan työn perässä uusiin ympyröihin ja ei ole enää samalla tavalla aikaa ja tilaisuuksia pitää yhteyttä? Monen kohdalla ei ole säilynyt.

Vaikka minulle on vaikeaa ystävystyä, päästää ihmisiä oikeasti lähelle, kaipaan ystäviä ympärilleni järjettömän kovasti. Ja siksi pelkäänkin, että kohta olen ihan yksin. Koen jo nyt toisinaan yksinäisyyttä, mutta mitä jos siitä tuleekin pysyvä olotila? Elämä vain vie kaikki mukanaan, eikä kukaan halua jäädä.

Tämä uhkaa taas lähteä vähän yli ja ohi sen, mitä alkuun ajattelin (näin muuten käy lähes jokaisen postauksen kohdalla…), mutta kaikesta upeasta huolimatta, mitä koen äitiyden tuoneen elämääni, koen myös valtavaa yksinäisyyttä, mikä enemmän tai vähemmän tuli juuri äitiyden kylkiäisenä. Emme toki voi tietää, miten ystävyyssuhteeni voisivat nyt, jos en olisi äiti etenkään kun en ole mikään näppärin ystävystyjäkään, niin turha edes arvailla. Nyt asialle voi kuitenkin tehdä jotain ainakin omasta puolestani, kun olen tähän havahtunut. Koska eihän tämän tarvitse olla näin.

– D

Psst. Ajatusleikki löytyy nyt myös Bloglovinista.