Oivalluksia tuhoutuneen jouluaterian ääreltä

Meillä oli aivan ihana joulu! Päätimme rauhoittua kotona kiireisen ja koettelevan syksyn päätteeksi ja voi pojat se oli ehkä vuoden paras päätös. Oli mieltä syleilevää vain nauttia ja rauhoittua. Vaikka olen vuosien varrella löytänyt itsestäni jouluihmisen (kuten kerroin täällä), oli tämä vuosi moninkerroin maagisempaa. Olin puolivahingossa pystynyt päästämään irti suorittamisesta ja stressistä. Moni ennen must do -juttu olikin nyt, no jos ehditään -juttu. Ja ehdittiinhän me. Koska mitään ei ollut pakko tehdä, ehdittiin tehdä kaikki mitä haluttiin.

Sukujoulut ovat ihania, mutta nyt pienten lasten kanssa tuntui vielä paremmalta olla vain omalla porukalla. Tehdä asiat omalla tavalla ja oman aikataulun mukaan. Tarvittaessa oli mahdollisuus muuttaa suunnitelmia nopeastikin, jos vaikka nuorimman päiväunet sitä vaati, välittämättä siitä vaikuttaako se kehenkään muuhun. Ei minuuttiaikatauluja, koska saunavuoroja oli vain yksi, ei neljä. Ei ruokailuvuoroja, koska kaikki mahtuivat samaan aikaan pöydän ääreen.

Voisin jatkaa vielä vaikka ja mitä aiheesta, miksi oli kiva olla kotona, mutta ruokailuvuoroista on hyvä raahustaa aasinsiltaa pitkin siihen, miksi joulumme melkein meni pilalle. Katsokaas kun kuopuksen unet tosiaan olivat pienimuotoinen muuttuva tekijä joulussamme. Olemme olleet jo pitkään kahden vaiheilla, onko jo aika siirtyä yksiin päiväuniin vai tarvitseeko pieni vielä kahdet. Tarve on vaihdellut päivittäin ja välillä ollaan tehty virhearviointeja unentarpeesta. Kuten esimerkiksi jouluaattona. 

Kuopus nukkui siis vain yhdet unet, vaikka olisi tarvinnut kahdet. Siispä hän saapui kiukkuisena ruokapöytään. Laitoin ensin hänelle ruokaa, mieheni ”vahti” pojan syömisiä samalla kun huolehdin muista lapsista ja keräsin omalle lautaselleni pöydän antimia. Siinä me sitten olimme, lautaset täynnä ruokaa valmiina nauttimaan, kun lyhytpinnainen taapero totesi, että hän oli nyt syönyt riittävästi ja halusi tyhjään lasiinsa lisää juotavaa. Mieluummin heti kuin kohta. No minä olin liian hidas ja herra päivänsäde paiskasi täydellä taaperovoimallaan pienen lasinsa kohti ihansamamitä ja osui mieheni viinilasiin. 

Viinilasi särähti sadoiksi isommiksi ja mikroskooppisen pieniksi, mutta harvinaisen teräviksi sirpaleiksi ympäri pöytää. Punaviini valui vuokaan, joka oli täynnä keitettyjä perunoita ja porkkanoita sekä lautaselle, jolla odotteli oma herkkuni, kotijuusto. Nousin välittömästi hakemaan rätin, mutta pysähdyin hävityksen eteen. En tiennyt mistä alkaa. Hetken mietintätuokion jälkeen aloimme raivaamaan pöytää vain todetaksemme, että lähes kaikki ruoka oli pilalla. Lasinsiruja oli joka paikassa. Emme voineet mitenkään taata, että pienen pieniä siruja ei olisi uponnut laatikoihin ja salaatteihin. Kalan ja kinkun uskalsimme säästää tarkan syynäyksen päätteeksi, kaikki muu meni roskiin.

Olimme kaikki jo valmiiksi nälkäisiä, joten jo siksi kaiken heittäminen roskiin kirpaisi ja kyyneleet poskillani tyhjensin astioita. Samalla harmitti sanoinkuvaamattoman paljon, että jäisimme paitsi siitä, mitä niin kovasti olimme odottaneet. Mikään ei enää korvaisi mummon rakkaudella valmistamia laatikoita, mutta oli pakko saada syömistä ja jouluruokaa en vaihtaisi arkiruokaan, joten oli toimittava. Keskellä aurinkoista aattopäivää kaasutin lähihuiltoasemmalle hakemaan laatikoita, jotka olivat maultaan vain kehnoja kopioita alkuperäisistä. Söimme hiljaisuudessa pikaisesti kokoon raavitun hädin tuskin lämpimän aterian. Ruoat katettuina kaupan pakkauksissa, koska en jaksanut tiskata ja uudelleen kattaa enää hienompiin astioihin. Katastrofi.

Kun olimme jotain syöneet ja saaneet ruuat siivottua, hirveä sekasotku unohtui ja pääsimme taas joulutunnelmaan. Katastrofista tulikin vain muisto, hassu joulutarina, jota vielä lapsemmekin luultavasti kertovat tuleville polville. Siinä samalla tulin oivaltaneeksi kaikenlaista. Juuri sellainen ihminen haluankin olla. Joka harmistuksesta huolimatta pystyy tuomaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja ei anna vastoinkäymisten vallata tilaa hyvältä. Tunteen kohtaamisen jälkeen haluan pystyä tarttumaan toimeen ja menemään eteenpäin. Kuten hakemaan korvaavat ruoat pilalle menneiden tilalle. Joulupäivänä katoin kaiken uudestaan kauniisti​, kuten olin aattonakin alunperin tehnyt, joskin edellisestä viisastuneena, ruoat survoin esille työtasoille, taaperon selän taakse. Saimme kokea rauhallisen jouluaterian uudestaan.

Joulu ja välipäivät kuluivatkin muuten rennoissa merkeissä, luovuin monista rutiineista ja elimme tunteella. Kuopus sai nuoresta iästään johtuen kylläkin erityiskohtelua, eli tutun ateria- ja unirytmin rentoilun lisäksi. Oli aidosti rentouttavaa ja ihana lomafiilis, vaikka olimme kotona ja vaikka talossa on pieniä lapsia, joiden kanssa tietyt asiat tapahtuvat päivämääristä riippumatta. Tämäkin oli itselleni tärkeä oppi. Vaikka on lapsia, saa vähän löysätäkin. Olen toki ennenkin poikennut rutiineista, mutta en näin kokonaisvaltaisesti. Teki hyvää varmasti meille kaikille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ikävistä yllätyksistä huolimatta mitään ei mennyt pilalle. Eheämpää vuotta 2018!

 

– D

Hyvinvointi Mieli

Miltä aikuisuus tuntuu?

Muistan jo aika varhaisilta ajoilta, kuinka todella odotin aikuisuutta. Ei mitään sitten-saa-syödä-karkkia-niin-paljon-kuin-haluaa -juttuja, vaan ihan oikeasti halusin olla aikuinen. Viihdyin teini-ikäisenä aikuisten kahvipöydässä, mielestäni oli kiva kuunnella aikuisten juttuja ja odotin innolla aikaa, jolloin pystyisin olemaan oikeasti osa keskustelua.

Sama teini-ikäinen minäni odotti palavasti myös aikuisuuden mielenrauhaa ja toisaalta rohkeutta. Sitä, että olisi jotain. Että ei enää jännittäisi uusia tilanteita, olisi aina kuin kala vedessä. Osaisi hoitaa kaikki asiat oikein, tietäisi kaiken olennaisen. Olisi oman elämänsä herra/rouva, eikä tekisi mitään noloa. Ymmärtäisi talousuutisia ja politiikan kiemuroita. Osaisi vaihtaa lamput ja huoltaa kodinkoneet. Ja niin edelleen.

Väittelin jostain asiasta x erään silloisen perheenjäsenen kanssa ja hän sanoi, että kyllä minun pitäisi olla jotenkin toisin, olenhan ollut aikuinen jo monta vuotta. Tosi vaikea kuvata tilannetta, kun en muista mistä oli kyse, mutta olin tuolloin 20- tai 21-vuotias. All grown up siis. Vierastin jo silloin ajatusta, että ihminen olisi yhdessä yössä aikuinen täytettyään 18 vuotta. Mielestäni aikuisuus on muutakin kuin lupa ostaa alkoholia tai äänestää. Ja mihin muuhun 18-vuotias nyt onkaan oikeutettu tai velvoitettu lain silmissä. No, olen nyt 30-vuotias ja näin ollen voisi kuvitella, että olen aikuinen. Miltä se sitten tuntuu? Tai miltä se ei tunnu?

1. Työ. En ole ollut päivääkään oman alan töissä ja oikeastaan koko työelämä on minulle ihan vieras planeetta. Opiskelujen ohella olin toki töissä, mutta se oli pitkälti sellaista liukuhihnahommaa, jossa ei tarvinnut niitä taitoja, joita olisin kiinnostunut käyttämään työssäni. Itselläni ei ollut juuri vaikutusvaltaa mihinkään, mitä tein, joten ei hirveästi tullut myöskään perehdyttyä mihinkään, mikä ei suoraan liittynyt työn suorittamiseen. Sen puolesta ei siis tunnu aikuiselta. Pitäisihän aikuisen nyt olla töissä. Tai edes etsimässä töitä. Tai töistä vapaalla. Jotenkin linkittynyt työhön.

2. Suhteellinen ikä. Lukuunottamatta ikätovereitani (hehheh) olen useimmiten viettänyt aikaani itseäni vanhempien kanssa. Osittain se on johtunut olosuhteista, mutta usein se on liittynyt myös siihen, että nuorempana en tuntenut olevani ihan samalla aaltopituudella useimpien ikäisteni kanssa ja minulle oli usein luontevinta olla itseäni aavistuksen vanhempien seurassa. Tästä syystä olen aina kokenut itseni nuoremmaksi muihin nähden, ovathan ympärilläni olevat olleet ihan oikeastikin minua vanhempia. Mutta koska hekin ovat kuitenkin olleet silmissäni nuoria aikuisia, itse en enää oikein ole mahtunut siihen aikuis-kategoriaan. Olen aina nähnyt itseni askeleen päässä aikuisuudesta. Tämä tunne on pysynyt korostuneesti pinnalla pitkälti myös siksi, että puolisonikin on minua vanhempi.

3. Ikuinen opiskelija. Tämä liittyy ensimmäiseen kohtaan. Siinä missä muut lähipiiristä ovat töissä, minä se vaan opiskelen. Varmuuden vuoksi heti valmistumistani seuraavana vuonna hain uudelle kierrokselle. En toki siksi, ettei tarvitsisi aikuistua, mutta kuitenkin. Etenkin ensimmäisen tutkinnon aikoihin koin voimakasta alemmuutta opiskelemisesta, koska se toi vielä voimakkaammin esiin sen, että olin muita nuorempi. Valmistumisen myötä tunne helpotti, eikä se ole tullut takaisin samalla tavalla, vaikka sainkin taas opiskelupaikan. Eli oikeastaan nyt tuntuu vähän enemmän aikuiselta. Minä olen maisteri. Minun siis täytyy olla aikuinen. En opiskele enää siksi, että on pakko, vaan koska haluan.

4. Kahvi. Lapsuudessani ja nuoruudessani kaikki aikuiset joivat kahvia. Olin varma, että minäkin joisin kahvia aikuisena. Jossain vaiheessa teini-ikäähän moni luokkakavereista alkoi juoda kahvia, mikä näin jälkikäteen ajateltuna on aika älytöntä, mutta sellaistahan se teini-ikä on. Niin minäkin yritin, mutta hyi helkkari, että se oli pahaa! Välillä silti kyläpaikoissa join, koska yritin kovasti päästä siihen aikuisten joukkoon ja karaistua. Jossain vaiheessa luovutin ja minusta tuli teenjuoja. Jännä juttu kuitenkin: tänä syksynä olen karaistunut ja silloin tällöin keittänyt kupillisen, jotta jaksan paremmin. Itse saan usein tehtyä jopa hyvää (!) sumppia, mutta esimerkiksi naapuri-ABC:n pannussa on jotain järkyttävää kuravettä. Eli, ehkä tässä on vähän aikuisuuden tuntua. Siedän kahvia, mutta järkevänä aikuisena vältän koukuttamasta itseäni turhuuksiin. (Suklaa ei ole turha.)

5. Auktoriteetti. Välillä hämmennyn tästä, mutta totta tosiaan, lasten silmissä todellakin olen aikuinen. Naapurin ennen niin söpöt, nyt varhaisteinit, jopa kesällä uhosivat ja haistattelivat. Silloin tuli fiilis: holy shit, olen aikuinen! 

Mielessä on muutama muukin kohta, mutta huomaan jokaisen jollain tavalla liittyvän tuohon työ-kohtaan. Jäänkin innolla odottamaan, miltä tuntuu, kun siirryn tästä työelämään. On myös aika kiinnostavaa, että työ on niin iso määrittäjä tässä asiassa. Kai se liittyy jotenkin tähän ajatusketjuun: aikuinen on vastuullinen ihminen, vastuullinen ihminen käy töissä, aikuinen käy töissä.

Mistä te muut huomasitte olevanne aikuisia vai oletteko yhtä pihalla kuin minä?

 

– D

Suhteet Oma elämä