Miksi emme kutsu sukulaisia lapsen synttäreille?

Olen jo muutamana synttäritohinayönä miettinyt, että mikä järki tässä oikein on? Olen esimerkiksi harmitellut, että vaivaan sukulaisia moisilla pirskeillä: tuokaa mun lapsille lahjoja! 99 prosenttia kutsuttavista kun siis asuu kaukana, parin tunnin ajomatkan päässä (osa jopa kolme kertaa kauempana). Ensin ajavat tänne ja sitten vielä kotiin. Vain yksien juhlien takia. Monta kertaa vuodessa.

Minä rakastan leipomista ja olen väkertänyt ties mitä kakkuja lapsille sekä muita niin suolaisia kuin makeita herkkuja. Periaatteella: pöytä notkumaan, eikä mitään osteta valmiina. No ehkä karjalanpiirakoita, mutta ei niitäkään aina, koska en kerta kaikkiaan voi tarjota samaa kahta kertaa peräkkäin. Leivon yleensä ainakin viikon etukäteen, puolivalmiiksi tai valmiiksi pakkaseen kaiken minkä voi. Kakun koristeisiin voi tuhrautua monen monta iltaa. Sitten ne vieraat tulevat sieltä pitkän ajomatkan päätteeksi ja hädin tuskin maistavat mitään, koska yksi ei syö sitä, toinen on tällä dieetillä ja kolmas ei vain halua. Vaikka kuinka koitan huomioida kaikki, aina tuntuu, että kaikki se vaiva ja rakkaus, jonka leivon näihin herkkuihin, valuu hukkaan. Tai no, jää meidän syötäväksi. Leivo vähemmän, niinpä. Mutta kun ei ole sekään helppoa. Olisi kamalaa, jos yhtenä kertana kaikki söisivätkin kuin hevoset ja tarjoilut loppuisivat kesken! 

No sitten kun olet sen pari viikkoa suunnitellut ja toteuttanut, leiponut ja riidellyt puolison kanssa siivoamisesta ja vihdoin koittaa juhlapäivä, se on hetkessä ohi. Eikä itse ole ehtinyt vaihtaa muutamaa sanaa enempää niiden kaikkien rakkaiden kanssa, joita ei välimatkan vuoksi tosiaan usein näe. Harmittaa. Tulee kaiken lisäksi tosi syyllinen olo, kun on niin surkea emäntä.

Ja sitten kirsikkana kakun päällä: ketä varten nämä juhlat oikein järjestetään? Lastako? No, saahan lapsi lahjoja ja herkkuja, mutta sen lisäksi ihana synttärisankari saa myös moneksi päiväksi kireän ja poissaolevan äidin sekä kiireisen isän. Vaikka aikuiset juhlissa toki yrittävät ehtiä touhuta lastenkin kanssa, huomio luonnollisesti on myös niissä toisissa aikuisissa, joita ei ehkä ole nähnyt taas pariin kuukauteen ja kaikki haluavat vaihtaa kuulumisia. Olen todella miettinyt, mikä ilo näissä sukulaissynttäreissä on lapsille? Tai onko ilo riittävän iso, että se kaikki työ ja harmi kannattaa kokea joka kerta?

Viime vuonna esikoisellamme oli ensimmäistä kertaa kunnon kaverisynttärit ja huomasin kuinka kiva niitä oli järjestää. Vähän jännitti miten kaikki menee, mutta loppujen lopuksi ne oli juuri ne parhaat kekkerit. Osasi itsekin ottaa rennommin tarjottavien ja siivouksen suhteen ja ennen kaikkea, lapsella oli varmasti hauskaa. Sankari oli todellakin nyt se keskipiste ja hänellä oli leikkikavereita. Nämä juhlat oli selvästi synttärisankaria varten.

Vielä keskimmäiselle järjestettiin sekä sukulais- että kaverivastaanotto, mutta kuopuksen 1-vuotisjuhlat olivat vain meidän perheen kesken. Vuosia kytenyt ajatus sai tuulta alleen, kun voimavarat olivat nollassa ja mitä se 1-vuotias olisi välittänyt niistä juhlista? Halukkaat sukulaiset saavat kyllä tulla kylään synttärikahveille ja herkkuja on varmasti tarjolla, mutta en enää halua ottaa sitä stressiä järjestämisestä kolmesti vuodessa, joka vuosi. Sen lisäksi on kiva, kun ehtii vähän jutellakin ja lapset saavat enemmän huomiota onnittelijoilta. 

Nyt onkin edessä toinen kerta, kun sukujuhlat jää välistä ja huomenna järjestetään sen sijaan kavereille pienet hulabaloot. Oikeana juhlapäivänä muutaman päivän päästä ei todellakaan pyyhitä pölyjä ja tiuskita hermostuksissa lapsille, vaan vietetään päivä päivänsankarin mielen mukaan. Olen kuullut, että HopLop saattaisi kiinnostaa ja ihan varmasti mennään, jos mieli ei muutu matkan varrella!

Miten teidän perheessä on ratkaistu synttärien viettäminen? 

 

– D

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus

Parasta kolmessa lapsessa

Kirjoitin täällä lapsiluvun täyttymisestä ja siitä haikeudesta, kun yksi elämänvaihe on ohi. Aloinkin miettiä, miksi juuri nämä lapset, tässä määrässä ja näillä ikäeroilla on parasta ikinä. Meille. 

Jokainen lapsistani on erityisen rakas ja jokainen heistä olisi ”riittänyt” yksinään, mutta silti kuopuksemme synnyttyä jokin loksahti kohdalleen. Nyt siis luvassa vähän hehkutusta!

1. Elämän äänet 

Meillä ei oikeastaan koskaan ole hiljaista päivisin. Joskus harvoin kuopus saattaa nukkua samaan aikaan, kun isommat ovat esimerkiksi kavereiden kanssa muualla. Sekään ei silti ole sellaista tyhjää hiljaisuutta, kuten esimerkiksi silloin kun olen oikeasti ollut yksin muun perheen ollessa pari päivää reissussa. Tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun on elämää koko ajan ympärillä.

2. Monipuoliset puuhailut 

Lapsillamme on noin 2,5-3 vuoden ikäerot, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on aika eri vaiheisia lapsia. Joskus on harmittanut, kun jotain asiaa ei ole voitu ihan niin yksinkertaisesti tehdä tai jonnekin mennä siksi, että vanhimman ja nuorimman välillä on vuosia melkein kuusi. Mutta loppupeleissä on mahtavaa, että välillä voi pelailla lautapeliä, leikkiä poneilla tai rakentaa palikkatornia. On virkistävää saada vaihdella läsnäolon muotoa pitkin päivää.

3. Aktiivisuus 

Joskus olisi kiva, kun voisi röhnätä koko päivän kotona. Juuri niinä päivinä, kun olet nukkunut liian vähän ja huonosti, ja ulkona sataa räntää vaakatasossa. Sitten taas toisaalta se pakko lähteä viemään ja hakemaan lapsia sinne ja tänne rytmittää mukavasti päivää, tuo vaihtelua ja pakottaa vähän liikkumaan. Samalla saa raitista ilmaa, mikä sekin tekee hyvää erityisesti juuri sille väsyneelle mielelle. 

4. Ei koskaan tylsää 

Paitsi lapsilla. Vanhemmilta sen sijaan ei tekeminen lopu. Yhden lapsen kanssa päivät tuntuivat välillä todella pitkiltä, eikä aika tahtonut kulua millään. Nyt kolmen lapsen kanssa tilanne on aivan toinen. Vaikka olisi vapaapäivä ja ei olisi edellä mainittuja kuljetuksia, kolme lasta saa jatkuvasti aikaan jotain happeningia. Taaperolla nyt on ikänsä puolesta aina joku tilanne päällä, mutta sen lisäksi isommat saavat aikaan kaikenlaista yhdessä ja erikseen. Salaisuus piilee siinä, että aikuisia on liian vähän suhteessa lapsiin. Kaksi lasta pystyi vielä erottamaan, mutta yksi aikuinen ja kolme lasta? Siitä seuraa se, että jos esimerkiksi nappaat taaperon tanssimasta pöydältä, kaksi muuta voivat kehittää painimatsin. Aika todella kuluu sitä nopeammin mitä enemmän on lapsia!

5. Seura 

Vauva-/taaperoarki on ihan erilaista, kun on koko ajan seuraa. 7- ja 4- vuotiaiden kanssa voi jo höpötellä ja tehdä kaikenlaista, eikä koko ajan tule tuijotettua vauvaa. Toisaalta lapsista on toisilleen aivan valtavasti seuraa. Isommat voivat leikkiä keskenään tai vaikka sitten tapella. Molemmat touhuavat mielellään myös pikkuveljen kanssa. Isommista on myös turvaa toisilleen silloin, kun itse olen toisaalla kiinni pienimmässä. Muutaman kerran isot ovat myös auttaneet toinen toisiaan tekemällä välipalaa tms. sillä aikaa kun itse olen hoitanut kuopusta.

6. Taloudelliset hyödyt 

No tämä nyt on tällainen lohdutus itselle, koska kyllähän kolmeen lapseen saa ihan kiitettävästi uppoamaan rahaa! Mutta jos on ollut oikein fiksu, on voinut säästää edes jotain vaatetta tai tarvikkeita, jolloin ei a) ole tarvinnut ostaa uudestaan samoja asioita ja b) saa paremman hyödyn kertaostoksesta, kun sen voi kierrättää oman perheen sisällä. Sisävaatteita en juuri ollut säästänyt, mutta vaunut, turvakaukalo, villa- ja ulkohaalarit ym. olin sinnikkäästi säästänyt. Samoin nyt kaappeihin kertyy luistimia ja monoja sekä ties vaikka mitä odottamaan, että tulevat huolella käytetyksi.

7. Oma porukka 

On ihanaa, että jo omasta perheestä saa aika ison porukan, esimerkiksi joulupöydän ääreen. Nautin omasta rauhasta, mutta on myös tilanteita ja tapahtumia, jolloin on kivaa, että on hälinää ja hyörinää. On kiva, ettei sitä varten tarvitse aina kutsua erikseen ihmisiä, vaan jo oma tiimi tuo sopivan tunnelman. Vieraat ovat kuitenkin aina eri, vaikka kuinka olisi läheisiä.

8. Suhteellisuudentaju 

Jokainen lapsi tuo mukanaan tätä, joten ei liene yllätys, että kolmannen lapsen kohdalla ollaan ihan eri suhteellisuustajussa kuin yhden lapsen kanssa. Tässäkin asiassa on luultavasti jokin saturaatiopiste, mutta ainakin vielä kolmas on opettanut minulle tätä taas lisää. Monesti puhutaan, että se viimeinen lapsi pääsee helpoimmalla, koska vanhemmat ei enää jaksa tai viitsiä. Oma kokemukseni ei kuitenkaan ole noin ainakaan negatiivisessa mielessä. Tässä vaiheessa viimeistään on tullut oma rajallisuus vastaan ja samalla myös kokemuksen tuomaa viisautta. Jotkin ennen niin tärkeiltä tuntuvat yksityiskohdat eivät enää olekaan niin tärkeitä, eikä niistä siksi enää halua vouhkata. Ylipäätään kolmannen kanssa on tullut vouhkattua vähemmän, eikä se johdu siitä, ettenkö välittäisi mitä hän puuhaa. Olen vain oppinut, että vähän vähempikin riittää ja on aika usein jopa parempi. Kolmas lapsi saa ”paremmat” vanhemmat kuin ensimmäinen, näin rajusti tiivistäen.

Paljon olisi vielä varmasti listattavaa ja tulee varmasti monta henkistä facepalmia, kun tajuan mitä olisi vielä voinut lisätä. Olkoon tämä nyt kuitenkin sitä suhteellisuudentajua, että vähempikin riittää viemään viestin perille.

Positiivista viikonloppua!

 

– D

 

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään