Avasin syksyllä uupumistani täällä ja sen jälkeen yhdessä jos toisessakin postauksessa on paistanut läpi, että jaksaminen ei ole ihan normitasolla. Olen muutaman viime viikon aikana useampaan otteeseen havahtunut, että olen hyvällä tuulella. Tällä viikolla olikin melkein pakko pysähtyä ja ihmetellä, että ei hitto, menikö uupumus ohi?

Sitten aloin käydä mielessäni uudestaan läpi syksyn vaiheita aina romahduksesta tähän hetkeen ja tunteeseen. Kelluin euforiassa, kun tajusin, minkä matkan olin kulkenut. Ihmetystä ei aiheuttanut pelkästään se, että pahin on todellakin nyt takana, vaan vähintään yhtä paljon hämmästytti, miten tilanteesta on selvitty.

Näissä äitipiireissä pyörittyäni olen huomannut muutaman seikan vanhemmuudesta ja etenkin äitiydestä. Yksi huomioni on, että me äidit kestetään paljon enemmän kuin olisi tarvis. Autamme mielellämme, mutta avun vastaanottaminen on todella vaikeaa. Ainakin itselläni kynnys avunpyytämiseen on todella korkea.

Tänä syksynä kuitenkin astuin monta askelta eteenpäin samalla kun luulin seisovani paikallaan keskellä upottavaa suota. Sanoin ääneen, että en jaksa. En aina kehdannut pyytää apua, mutta välillä kuitenkin pyysin. Sen lisäksi otin apua vastaan, kun sitä tarjottiin. Annoin itselleni helpotusta asioissa, joissa se oli mahdollista ja annoin itselleni luvan alisuorittaa. Madalsin tavoitteita ja hoin itselleni ilta toisensa jälkeen, että huomenna on paremmin. 

Pelkäsin, että tällainen tämä vuosi nyt tulisi olemaan. Samalla se oli myös yksi lohtua tuova ajatus: jos nyt vain jaksat tämän vuoden, sitten se on ohi. Nyt kuitenkin tajusin, että vaikka olosuhteet ovat mitä ovat, eniten oli kuitenkin kyse omasta sisäisestä maailmastani. Ulkoisia tekijöitä on toki muokattu ja se on varmasti ollut tärkeä tekijä uupumuksen selättämisessä, mutta suurin muutos on ollut silti sisäinen. Enää ei tarvitse ”jaksaa vielä yhtä vuotta”. Nyt voi elää ja hengittää.

Syy siihen, miksi erityisesti haluan itseäni kiittää on se, että jälkiviisauden sijaan osasin olla viisas siinä hetkessä. Olen usein kuullut sekä itseni että muiden suusta ihmetystä jälkikäteen, miten onkaan jaksanut jonkun raskaan ajanjakson läpi. Tällä kertaa minulle ei tullut sellaista ajatusta, koska olin todennut jo sen ajanjakson aikana, että en jaksa. Tunnistin uupumukseni ajoissa ja parhaani mukaan lähdin sitä hoitamaan sen sijaan, että olisin jatkanut jaksamista ja kestämistä. Siksi voin nyt, vielä saman vuoden puolella todeta, että uupumukseni suhteen olen voiton puolella.

Olo on silti varovainen. Tässäkö se muka oikeasti oli? Onko nurkan takana uusi pudotus? Takerrunkin nyt hyvään oloon ja yritän sen avulla vahvistaa valoisaa mieltä. Jos varjot uhkaavat synkistää tunnelmaa, häikäisen ne piiloon. 

– D