Uupumuksen jälkeen, kiitos minä!

Avasin syksyllä uupumistani täällä ja sen jälkeen yhdessä jos toisessakin postauksessa on paistanut läpi, että jaksaminen ei ole ihan normitasolla. Olen muutaman viime viikon aikana useampaan otteeseen havahtunut, että olen hyvällä tuulella. Tällä viikolla olikin melkein pakko pysähtyä ja ihmetellä, että ei hitto, menikö uupumus ohi?

Sitten aloin käydä mielessäni uudestaan läpi syksyn vaiheita aina romahduksesta tähän hetkeen ja tunteeseen. Kelluin euforiassa, kun tajusin, minkä matkan olin kulkenut. Ihmetystä ei aiheuttanut pelkästään se, että pahin on todellakin nyt takana, vaan vähintään yhtä paljon hämmästytti, miten tilanteesta on selvitty.

Näissä äitipiireissä pyörittyäni olen huomannut muutaman seikan vanhemmuudesta ja etenkin äitiydestä. Yksi huomioni on, että me äidit kestetään paljon enemmän kuin olisi tarvis. Autamme mielellämme, mutta avun vastaanottaminen on todella vaikeaa. Ainakin itselläni kynnys avunpyytämiseen on todella korkea.

Tänä syksynä kuitenkin astuin monta askelta eteenpäin samalla kun luulin seisovani paikallaan keskellä upottavaa suota. Sanoin ääneen, että en jaksa. En aina kehdannut pyytää apua, mutta välillä kuitenkin pyysin. Sen lisäksi otin apua vastaan, kun sitä tarjottiin. Annoin itselleni helpotusta asioissa, joissa se oli mahdollista ja annoin itselleni luvan alisuorittaa. Madalsin tavoitteita ja hoin itselleni ilta toisensa jälkeen, että huomenna on paremmin. 

Pelkäsin, että tällainen tämä vuosi nyt tulisi olemaan. Samalla se oli myös yksi lohtua tuova ajatus: jos nyt vain jaksat tämän vuoden, sitten se on ohi. Nyt kuitenkin tajusin, että vaikka olosuhteet ovat mitä ovat, eniten oli kuitenkin kyse omasta sisäisestä maailmastani. Ulkoisia tekijöitä on toki muokattu ja se on varmasti ollut tärkeä tekijä uupumuksen selättämisessä, mutta suurin muutos on ollut silti sisäinen. Enää ei tarvitse ”jaksaa vielä yhtä vuotta”. Nyt voi elää ja hengittää.

Syy siihen, miksi erityisesti haluan itseäni kiittää on se, että jälkiviisauden sijaan osasin olla viisas siinä hetkessä. Olen usein kuullut sekä itseni että muiden suusta ihmetystä jälkikäteen, miten onkaan jaksanut jonkun raskaan ajanjakson läpi. Tällä kertaa minulle ei tullut sellaista ajatusta, koska olin todennut jo sen ajanjakson aikana, että en jaksa. Tunnistin uupumukseni ajoissa ja parhaani mukaan lähdin sitä hoitamaan sen sijaan, että olisin jatkanut jaksamista ja kestämistä. Siksi voin nyt, vielä saman vuoden puolella todeta, että uupumukseni suhteen olen voiton puolella.

Olo on silti varovainen. Tässäkö se muka oikeasti oli? Onko nurkan takana uusi pudotus? Takerrunkin nyt hyvään oloon ja yritän sen avulla vahvistaa valoisaa mieltä. Jos varjot uhkaavat synkistää tunnelmaa, häikäisen ne piiloon. 

 

– D

Perhe Mieli Vanhemmuus

Minne kuolleet menevät?

img_20171112_231953.jpg

Kuolema on ollut taas läsnä perheessämme ja sitäkin enemmän mielessäni. Aina kuoleman äärellä mietin uskoani. Nuorempana kävin aika rajuakin kamppailua asian kanssa. Halusin todella kovasti uskoa johonkin Jumalaan. Jo silloin ymmärsin uskon ja uskontojen tuovan rauhaa ja turvaa epävarmuuden ja epätietoisuuden keskelle. Ainakin parhaimmillaan. 

Toisaalta omanlaistaan painetta uskoon tuli myös äidin menettämisestä. Se oli ensimmäinen suuri menetykseni ja olisi ollut lohdullista uskoa, että äiti on taivaassa suojelusenkelinäni. Koska jos taivasta ei ole, missä äitini oikein on?

Maan alle, multaan. Siellähän ne uurnat ja arkut ovat. Mutta se ei riitä. Mihin tietoisuus häviää? Mihin sielu menee? En pysty uskomaan, että kaikki se, mikä tekee meistä meidät ja erottaa meidät eläimistä, vain lakkaisi olemasta. Ymmärrykseni ei riitä siihen tai ehkä en halua hyväksyä sitä. Sitä paitsi, onhan fysiikankin lakien vastaista, että energia katoaisi, lakkaisi vain olemasta. Energia muuttuu aina joksikin toiseksi. 

Minä koen sielummekin energiaksi. Minä uskon, minun on pakko uskoa, että tietoisuutemme muuttuu joksikin muuksi, ei katoa. Vain keho kuolee, ei sielumme. En edelleenkään ole löytänyt itselleni uskottavaa Jumalaa, mutta enkelit tuntuvat oikealta minulle. Uskon, että kuoleman jälkeen meidän energiamme jää tänne, kuin enkeliksi.

Tämä ajatus tuo minulle kaipaamaani lohtua. Jos en olisi menettänyt vielä ketään rakasta, en tiedä ajattelisinko näin. Luulen, että tämä uskomus on ainakin suurimmaksi osaksi syntynyt juuri siksi, että tarvitsen jotain ”konkreettista” suruni tueksi. Menetystä on helpompi käsitellä ja sietää, kun on joku käsitys tai uskomus siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jollekin riittää, että ihminen kaikkinensa vain lakkaa olemasta, minä en kuitenkaan ole sellainen ja siksi tarvitsen enkeleitä.

 

– D

 

Puheenaiheet Syvällistä