Istun keittiössä ja tässä haisee pissa. Ihan selvästi. Totean vain mielessäni, että välinpitämättömässä huolimattomuudessani taisin heittää (ehkä eilen?) pesuun meneville kestotiskiräteille tarkoitettuun astiaan rätin, jolla pyyhin kuopuksen pissavahingon. Ei lähde haju muuten ihan vain huuhtelemalla rätistä. Eikä se ollut varsinaisesti edes vahinko, se kuopuksen pissa nimittäin. Vaikka hän on vasta kaksi ja sinänsä vahingot ovat ihan odotettavissa, tämän se mokoma teki aivan tahallaan. Oli kiukkuinen, joten pissasi matolle ja katsoi samalla minua suoraan silmiin vihaisesti. 

Tämä tapaus ei varsinaisesti liity tähän postaukseen, mutta liittyy kuitenkin. Tähän hetkeen kiteytyy niin paljon viime aikaisia mietteitä. Tätähän nämä vuodet ovat paljolti olleet. Eritteitä joka paikassa. Hajuja, jotka eivät pesemällä lähde. Asian hyväksyminen osaksi arkea niin, ettei pissanhaju keskellä iltapalaa edes hätkäytä saati aiheuta välittömiä toimenpiteitä haistajassa. Kaaoksen sietämistä. Mittasuhteiden ymmärtämistä. Koska lopulta, makuuhuoneissa nukkuu juuri nyt kolme raivostuttavaa, mutta kukin omalla tavallaan aivan poikkeuksellisen ihanaa ihmisen alkua, joita kohtaan tuntemani rakkauden ja huolen rinnalla yksi pissarätti ei liikauta minussa mitään. Se on vain rätti ja se on vain pissaa. Ei vaikuta kehenkään mitenkään. Huomenna on jo uudet pissat edessä.

Nuorimmat lapset aloittavat ensi viikon lopulla päiväkodin. Olen siitä aivan hajalla. Tunnen syyllisyyttä, koska päällimmäinen syy on se, etten jaksaisi enää olla vain kotona. Haluan päästä alkuun työurallani. Tunnen syyllisyyttä, koska kyllähän minä töitä ehdin tehdä. Kyllä maailma odottaisi vielä vuoden. Ehkä minäkin voisin. Ja silti en voi. Tunnen syyllisyyttä, että haluan myös opiskella edelleen, mistä syystä tein sopimuksen päivähoidosta 15pvä/kk 10:n sijaan. Tunnen syyllisyyttä, että kuopukseni joutuu olemaan monta vuotta päiväkodissa, paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tunnen syyllisyyttä, että hän joutuu sinne näinkin nuorena. Minua ei lohduta perheet, joissa lapset aloittavat hoidon jo 1-vuotiaana tai jopa aiemmin. Se on heidän valintansa. Tämä on minun, eikä se näiltä osin tunnu hyvältä. 

Sen sijaan minua on vähän lohduttanut se, että päiväni ovat lyhyitä, lasten tarvinnee vain harvoin olla välipalaa pidempään hoidossa eikä aina tarvitse edes mennä vielä aamupalalle. Olen lomalla aina kun koululaisetkin. Muutenkaan ei tarvitse olla joka päivä hoidossa. Näillä näkymin päiväkotiryhmä on pieni ja siellä on tuttuja. Ennen kaikkea omani ovat siellä yhdessä, heillä on turvaa toisistaan. Ryhmässä on myös molemmille oman ikäistä seuraa. Ryhmän aikuiset ovat meille ennestään tuttuja. Ja ennen kaikkea ihania. Ylipäätään yritän ajatella asiaa toisin. Vaikka hoitopäiviä onkin yli puolet kuukauden arkipäivistä, ei kyse ole kuitenkaan kokoaikahoidosta. Oikeastaan lapset menevät välillä hetkeksi hoitoon vain siksi, että minä saan tehdä vähän aikaa jotain muuta.

Moni töihin palaava vanhempi sanoo olevansa parempi vanhempi kun käy töissä. Tavallaan ymmärrän sen taustalla olevan ajatuksen. Jatkuva läsnäolo väsyttää ja aikuinen saattaa tauon lisäksi kaivata vaihtelua lapsiperheen rutiinien keskelle. Itse kuitenkin takerrun edellä mainitussa lauseessa pilkkuihin. En halua ajatella olevani parempi äiti menemällä töihin. En itse asiassa usko olevani yhtään parempi. En usko edes jaksavani sen paremmin. Ajallisesti tulen luultavasti olemaan ihan yhtä paljon tai vähän aidosti läsnä lapsille, mutta en ainakaan enempää. Se vain tiivistyy lyhyempään aikaan. Nyt saatan hyvinkin haahuilla välillä omissa maailmoissani ja vähintään touhuan kotitöiden parissa lasten leikkiessä keskenään. Uskon, että lasten kiukuttelu ja tappelu ärsyttää ihan yhtä paljon sittenkin, kun olen ollut päivän töissä. En usko, että jaksan sitä työpäivän jälkeen yhtään sen enempää kuin puolen tunnin lenkinkään jälkeen. En siis usko, että paremman vanhemmuuden taustalla olisi kahdeksan tunnin työpäivä. 

Sen sijaan uskon, että omalle hyvinvoinnilleni ja ylipäätään minuudelle tekee hyvää saada vaihtelua. Säännöllistä ja suunniteltua vaihtelua. Että pääsee keskellä päivää toteuttamaan jotain toista elämänaluetta, eikä siis ainoastaan keskellä yötä lasten nukkuessa. Vaihtelua, joka ei riipu siitä, kuinka kauan puoliso ehtii tai jaksaa olla lasten kanssa sillä aikaa. 

Niin, näkyyhän se oma hyvinvointi lapsillekin. Mutta tässä yhdistelmässä omalla kohdallani en silti näe sitä niin valtavana asiana, että se arvottaisi minua äitinä. Voin hyvin, vaikka en pistäisikään lapsia nyt hoitoon, pitäisin siitä vain eri tavalla huolta, keksisin jotain muuta. En mene töihin, jotta olisin parempi äiti, vaan siksi että minä haluan nyt tehdä niin. Vaikka se ei päätöksenä tunnukaan helpolta. Ehkä meille vanhemmille on vaikea antaa itsemme olla itsekkäitä saati sanoa sitä ääneen ja siksi perustelemme ja puhumme paremmaksi tällaisia päätöksiä juuri lasten kautta. Olen parempi vanhempi kun käyn töissä.

Minä aion olla jatkossakin se mokaileva ja hermonsa menettävä äiti, joka myös rakastaa yhtä suuresti. Aion edelleen pyrkiä joka päivä onnistumaan paremmin vanhemmuudessa, vaikka annan itselleni luvan tehdä jotain myös ihan vain itselleni. Aion olla ihan vain äiti. Siinäkin on jo aika paljon.

– D