Tänään oli sellainen sarjassamme ärsyttävät kanssaihmiset -päivä. Ajattelin purkaa ärsytykseni nyt tässä näin, koska voin.

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, tiedän kyllä, että tässä maassa lapset ovat pakollinen paha ja yritänkin yleensä parhaani mukaan olla mahdollisimman vähän vaivaksi lapsineni. Mutta ei hitto, voisi muillakin ihmisillä olla joskus vähän pelisilmää!

Kuljen säännöllisesti lasten kanssa bussilla etenkin nyt kun pyörä ei enää joka päivä ole mahdollinen valinta. Olen pistänyt merkille, että monille tuntuu olevan pakkomielle päästä istumaan bussin takaosaan. Eikä siinä mitään, jokainen istukoot siellä missä lystää, kunhan ei kenenkään syliin ilman lupaa asettaudu. Mutta voisiko joskus todeta, että hei, tilaa on edessäkin, enpä lähde nyt tunkemaan tuosta ahtaasta välistä väkisin? Koska vaunut vie tilaa. Meillä roikkuu mukana seisomalauta, joten en saa edes aisaa nostettua ylös. Jarrutkin on rikki, niin en oikeasti voi irrottaa otettani vaunuista. Toisinaan aisassa roikkuu myös potkupyörää ja/tai -lautaa, mikä tekee kaikesta jännittävämpää.

Kaiken huippu oli tänään. Bussissa ei ollut yhtään matkustajaa, paitsi kolme vaunuttelijaa ja oma 4-vuotiaani. Eli kaikki penkit olivat vapaina lukuunottamatta sitä yhtä tyttäreni pyrstön alla. Tilanteesta teki poikkeuksellisen se, että kuski oli ottanut kaikki kolme vaunua kyytiin, vaikka ne eivät oikeasti mahtuneet niille varatulle alueelle. Itse olin jäämässä pian pois ja kai kuski ajatteli, että kun siihen nyt teoriassa pitäisi kolmet menopelit sopia, niin menkööt. No itse jouduin hivuttautumaan ihan keskelle käytävää ja kolmannet vaunut olivat osittain omieni päällä! Meidän renkaat olivat siis päällekkäin. Talk about safety! No näin mentiin. 

Sitten kyytiin nousi nuorehko matkustaja ja hänellä oli tämä tuttu takapenkkihuuma. Ihan oikeasti hän yritti päästä meidän läpi tai yli, en tiedä, koska ohi ei ollut mitään mahdollisuutta päästä. Kaverille oli ilmeisesti hyvin iskostunut lapsuuden lallatus leijonan metsästämisestä. Oli pakko puuttua peliin ja todeta, että sori, mutta tästä ei kyllä pääse. Vähän tarpeettomasti lisäsin, että voit varmasti istua siellä edempänä, missä on kyllä tilaa. Hän kuitenkin ihan hyväntuulisesti vastasi ja kääntyi takaisin. Valitettavasti hän oli tällä kertaa jäävuorenhuippu, joten kohteliaisuushippuset olivat jo aika vähissä. Pahoittelut siis hänelle tarpeettoman pitkästä kommentista, vähempikin olisi varmasti riittänyt.

Tänään oli kaiken lisäksi vähän hoppu päivä, koska itselläni oli tapaaminen yliopistolla ja minun piti viedä sitä ennen lapset miehelleni. Tämän lisäksi ohjelmassa tietysti perusvientihakuhässäkkä. Tietenkään kuopus ei nukkunut toisia päiväuniaan. Miksi olisi? Olinhan hölmöyksissäni suunnitellut meikkaavani, pakkaavani eväät ja muut tarvikkeet sekä huolehtivani esikoisen asioista sillä aikaa. Pyh, ei käy, kuopus halusi olla siellä missä tapahtuu. Tuli siis ihan kamala kiire. Piti vielä hakea keskimmäinen tavallista aikaisemmin, että ylipäätään ehtisimme omaan menooni ja takaraivossa jyskytti, että pitäisi se pienikin saada unille. Kuin tilauksesta ovikello soi ja siellä seisoi erään hyväntekeväisyysjärjestön edustaja. Siinä meikit puolessa naamassa, paita rypyssä ja kuolaava väsynyt vaapero lonkalla pahoittelin ystävällisesti ja hivenen epätoivoisesti, että nyt on kyllä ihan maailman huonoin hetki tälle. Guess what? Ei uskonut. Yritin sitten vielä epätoivon ja kiukun sävyttämänä konkretisoida, miksi en ihan oikeasti nyt ehdi. Uskoiko? No ei! Sen sijaan aikoi ilmeisesti kehuskella, miten joko a) naapurissa vasta kiire olikin tai b) naapuri kyllä ehti, kun oli vain kerta kaikkiaan pakko vetää ovi kiinni ja yrittää saada oma paletti kasaan. Kyllä, tunnen itseni ihan paskaksi, koska eihän niillä söpöillä lapsilla ja niiden kivoilla vanhemmilla Afrikassa ole edes ruokaa riittävästi ja tässä minä hyväosainen kiittämätön länsimaalainen valitan ryppyisestä paidastani ja väsyneestä lapsestani, jolla on asiat liian hyvin joutaakseen nukkumaan. Mutta kyllä silti otti päähän. Jos voisin, poistaisin maailmasta kaiken pahan ja pelastaisin kaikki lapset. Todella usein yritänkin, sen minkä voin. Mutta tänään piti elää omaa elämääni.

Kirsikkana kakun päällä lehtimyyjät. Näistä riittäisi tarinaa ihan omaksi postauksekseen, mutta kerronpa ”parhaimman”. Yleisesti ottaen haluan lehtimyyjillekin olla hirveän ystävällinen, koska ei ole helppoa heilläkään. Puhelinmyyjien ringissä on kuitenkin yksi, joka luultavasti on itse saa***a, mikäli sellaiseen uskoo. Tämä tyyppi ei luovuta. Kerran huusin ja kiroilin tälle sankarille oikein kunnolla (ei mikään ylpein hetkeni), mutta silti vaan jatkui papatus. Normaali lehtimyyjä olisi vähintäänkin lyönyt luurin korvaan, mutta tämä ei. Hän ei ole viime aikoina osunut linjoilleni, mutta seuraavalla kerralla ajattelin jättää puhelimen pöydälle linja auki ja katsoa, kuinka kauan kaveri jaksaa papattaa tyhjälle luurille, luultavasti kotiinpääsemiseensä saakka. On olemassa sinnikkyyttä, mutta sitten on myös paholaisen tekosia. 

Ja minä ymmärrän. Ymmärrän niin penteleesti. Jos voisin, ostaisin kaikki maailman lehdet, jotta niitä myyvät sinnikkäät miehet ja naiset saisivat vähän parempaa proviikkaa, mutta kun en voi. Se siinä eniten ottaakin päähän. On niitä ihmisiä, jotka vain periaatteesta sanovat kaikkeen ei ja heidän takiaan luultavasti erinäisiä kaupustelijoita on koulutettu sinnikkäiksi. Mutta minä en ole sellainen. Minä sanon ei, koska tiedostan varsin hyvin, että minulla ei kerta kaikkiaan ole varaa ostaa mitään, mitä en oikeasti tarvitse. Tiedän myös, milloin minulla ei ihan oikeasti ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan edes viideksi minuutiksi. Etenkään, jos tiedän jo, etten voi rahallisesti auttaa. Koska sekin on siitä toisesta ärsyttävää, jos hukkaan hänen aikaansa silti ostamatta mitään. Sappi alkaa kiehua äkkiä, kun vastaustani ei kunnioiteta. Viimeistään, kun sanoitan asiani selkeästi, se pitäisi hyväksyä ja sen pitäisi riittää. Perustellun ein jälkeinen inttäminen vieraalta ihmiseltä on kuin yksityisyyteen kajoamista. Ja sitten tässä päässä napsahtaa. Ei kiitos.

– D