Ei enää koskaan

20160826_220236.jpg

Meillä on kolme lasta. Olen kokenut kolme omanlaistaan raskautta ja kolme hyvin erilaista synnytystä. Olen saattanut loppuun kaksi imetystaivalta ja nautin yhdestä vielä keskeneräisestä. Olen ollut osallisena tekemässä kolme ainutlaatuista ja upouutta ihmistä. Tässä tämä nyt on. Meidän perheemme.

Joskus vasta puolisoni kanssa tutustuessamme keskustelimme perhehaaveistamme ja silloin ilmassa leijui ajatus kolmesta lapsesta. Ei siitä sen jälkeen varsinaisesti puhuttu kolmena lapsena, vaan jokaista toivottiin yksi kerrallaan. Ensimmäisen jälkeen oli itsestäänselvää kaameasta vauvavuodesta huolimatta, että toinen lapsi on toivomuslistalla. Toisen jälkeen itselläni oli kaipuu vielä kolmannesta, mutta epäilin, näinköhän puolisoni ajattelee samoin. Kolmaskin oli tervetullut ja kuin varkain hän olikin jo matkalla. Tässä he nyt ovat. Meidän kolme lastamme.

20160812_200818.jpg

Olen tehnyt raskaudesta asti luopumistyötä. Ei enää koskaan uutta raskautta. Vaikka tämä viimeinen odotus oli todella raskas, raskain kaikista, olen yleisesti ottaen nauttinut raskaana olemisesta. Se on uskomaton tunne, kantaa pientä ihmistä sisällään. Ei ketään ihmistä saa koskaan niin lähelle kuin oman lapsen. Niin lähelle, että hän on kirjaimellisesti kokonaan sisälläsi. Meidän kahden oma pieni maja, jonne ei silloin pääse kukaan muu. Se on tuntunut juuri niin uskomattoman upealta ja pelkästään siitä on vaikea luopua. Etten enää koskaan saa pitää lasta niin lähellä.

Ei enää koskaan juuri syntynyttä pesemätöntä lasta paidan alla. Ei enää koskaan ensimmäistä oman lapsen ensimmäistä hymyä. Ei enää koskaan vauvantuoksua. Ei enää koskaan pikkuruista kainaloon katoavaa käärylettä. Kohta ei enää koskaan niitä rauhallisia imetyshetkiä, joiden lopuksi molemmat nukahtavat. Kohta ei enää koskaan taaperokieltä höpöttävää papupataa. Kohta ei enää koskaan pingviininä vaappuvaa naperoa, jonka varpaiden läpsytys vetää hymyn korville.

Niin paljon pieniä korvaamattoman ihania hetkiä on nyt koettu. Kun lapsiluku oli vielä vajaa, sain jotenkin ihanaa turvaa siitä ajatuksesta, että luultavasti saan kokea tämänkin vielä uudestaan. Nyt on ollut hetkittäin haikeaa, että tässä se nyt oli. Ihan rehellinen surukin hiipii välillä silmäkulmaan, kun tietää, että vaikka kuinka yrittäisi painaa kaiken mieleen, moni asia unohtuu.

Nyt olenkin tsempannut itseäni ajattelemalla myös niitä asioita, joita ei onneksi tarvitse enää kokea uudestaan. Ei tule ikävä teräviä hampaita nännissä. Ei tule ikävä erinäisten tavaroiden onkimista kakkavaipasta. Ei tule ikävä pukemistaisteluita. Ei tule ikävä ropellikäsiä, jotka ohimennessään vetää kaiken alas. Ei tule ikävä tunnin välein heräämistä yöstä toiseen. Ei tule ikävä maitohampaiden puhkeamista. Ei tule ikävä selittämättömiä itkuja. (Varmaan vähän tulee kuitenkin.)

Ilokseni nuo vielä jatkuvat hyvän tovin, joten hyvin ehtii sopeutua. Eikä lapsiperhe-elämä lopu taaperoon. Isommat ovat osoittaneet, että kyllä niitä valtavia ilon- ja huolenaiheita riittää myöhemminkin. Ja lopulta totuus on kuitenkin se, että en halua enempää lapsia. Vaikka olisi ihanaa kokea niitä yksittäisiä hetkiä aina vaan uudestaan ja uudestaan, en enää haluaisi koko pakettia. Se tuntuu jotenkin jopa kamalalta sanoa. Ihan kuin hylkäisin nyt kaikki syntymättömät lapseni tai vähintäänkin sanoisin ”minä vihaan lapsia!” Mutta en hylkää, enkä vihaa. Jos vahinko sattuisi, olisi uusi nyytti enemmän kuin tervetullut. Nyt kuitenkin on vahva tunne siitä, että perheemme on ihan oikeasti nyt tässä. Meidän tähtiketju.

 

-D

Perhe Lapset Vanhemmuus

Mikä niissä kotitöissä ärsyttää?

Pakko itsekin ihan pysähtyä tämän asian äärelle, koska olen kuluneen vuoden aikana valittanut kotitöistä ihan megagiganttisen paljon. Miksi ne niin ärsyttää? Miksi toiset vaan saa tehtyä ne? Miksi itse piehtaroin ensin puoli tuntia kiukussani vai todetakseni, että kotitöille varattu aika menikin jo?

img_20171023_114233.jpg

Tässä on se sama taso, jonka siisteyttä niin hehkutin täällä. Mitä hittoa taas tapahtui? Miksi en vaan saa laitettua asioita paikalleen? Miksi keittiön tasolla on keittiötavaroita, miksei edes niitä ole voinut laittaa kaappiin? En minä tiedä. Aina vain tapahtuu jotain, mikä vaatiikin välitöntä huomiota ja sitten ne muut asiat unohtuu. Tai täytyykin taas olla menossa jonnekin muualle.

Yksi aivan päivänselvä syy siihen, miksi koen kotityöt niin vastenmielisinä nyt on se liukuhihnamaisuus. Muistan saman tunteen niiltä ajoilta, kun opintojen ohessa olin töissä vaatekaupassa. Toisaalta työ oli ihan mukavaa, mutta kyllä tympi, että kun olit saanut siivottua jonkun osaston, hetken päästä se oli taas sotkuinen. Tai kun päivän kuorma oli hirveän paineen alla saatu purettua, huomenna se sama rumba olisi taas edessä. Ärsytti se täsmälleen samojen toimintojen toistaminen uudestaan ja uudestaan. Kuin pakkaisi liukuhihnalla sämpylöitä pussiin kahdeksan tuntia päivässä, jotta voi seuraavanakin päivänä tehdä sitä tismalleen samaa. Mieluiten vielä kauheassa kiireessä.

Samaa se on kotona. Pyykkiä pestään, kuivataan ja viikataan kaappiin jatkuvasti ja silti sitä on koko ajan tehtäväksi. Kun saa tiskikoneen pyöräytettyä ja tyhjennettyä, sillä välin onkin jo uusi koneellinen kertynyt tiskipöydälle. Kun vie ympäriinsä levitettyjä vaatteita pyykkikoriin/kaappiin, jotain muuta on jo levitetty. Kun on siivonnut keittiön ruokailun päätteeksi, onkin jo oikeastaan uuden sotkemisen, siis ruokailun, aika. Koko ajan sitä samaa, eikä mikään tule ikinä valmiiksi. Mitään kotityötä ei ikinä voi vetää yli to do -listalta.

Minunlaiselleni tuo on painajaismaista. Tykkään selvästi enemmän projektimaisesta työskentelystä. Siitä, että työt tulevat valmiiksi ja sitten voin aloittaa uuden projektin. Mielellään vähän edellistä erilaisemman. Ja sekin olisi ok, jos näitä liukuhihnahommia olisi jotenkin kohtuullisesti, mutta ei ole. Ne ei oikeasti lopu koskaan, ei edes hetkeksi. Jos joskus tuntuu siltä, olen luultavasti unohtanut puhtaat pyykit koneeseen. Näin käy aika usein.

Ärsyttävintä on se, että en voi vain olla tekemättä näitä asioita. Sehän olisikin kätevää: en vain enää pesisi pyykkiä tai tiskaisi. Lelut nakkaisin roskiin sitä mukaa, kun kohtaisin niitä. Kieltämättä käy joskus mielessä. Mutta onhan tähän nyt oltava joku ratkaisu! Kotitöiden muuttaminen projekteiksi?

Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Hyvinvointi Sisustus Mieli