Melkein missasin koko 50 shades of Grey -hypen, kun ensimmäinen kirja ilmestyi. Luin jonkun kommentin lehdestä ja kuittasin asian toteamalla, ettei kyseinen kirja kiinnostaisi minua. Taisi olla joku vauvavuosi menossa, lukeminen, saati sadistisista mieltymyksistä lukeminen, ei todella ollut ihan ykkösenä to do -listalla. Elokuvallekin tuhahtelin ja hykertelin sen saamalle kritiikille. 

Mutta sitten se penteleen kirjailija teki juuri sen, minkä minäkin olisin tehnyt. Hän kirjoitti tarinan vaikeammin samaistuttavan henkilön silmin ja kaupan hyllyille ilmestyi Grey. No tämän minäkin halusin lukea! 

Minua kiehtoo elämänmakuiset tarinat ja henkilöiden kehityskaaret. Asetelma, jossa kuvattaisiin sellaisen henkilön mielenliikkeitä, johon en automaattisesti pysty samaistumaan, on herkullinen.

No elämä on, enkä eiliseen päivään asti ollut edelleenkään lukenut sitä. Sarjan ensimmäinen elokuva kuitenkin tuli juuri telkkarista ja totesin, että nyt katson sen, kun se tuodaan näin nenän eteen.

Olin todella vaikuttunut. Sitä oli toki paikoin aavistuksen kiusallista katsoa, mielessä pyöri vain, että nuo ovat oikeasti näyttelijöitä, ympärillä on ollut ainakin pakolliset kuvausihmiset ja kyseessä ei todellakaan ole mikään kiihkeyden huipentuma, vaan käsikirjoitettu kohtaus, jonka nämä työkaverukset tuovat eloon. Mutta roolisuoritukset olivat upeita. Yllätyksekseni minuun teki erityisesti vaikutuksen juuri Anastasian hahmo. 

Fiktiiviseksi hahmoksi Anastasia on hämmentävän normaali, uskottava ja täysin samaistuttava. Etenkin elokuviin ja sarjoihin kirjoitetaan välillä ihan uskomattomia hahmoja. Tavallaan ihan uskottavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Luodaan stereotyyppejä ja ääripäitä, jotta saadaan korostettua jotain tiettyä teemaa tms. Etenkin tv-sarjoissa olen kiinnittänyt huomiota, miten herkästi ihmissuhteissa käännetään toiselle selkä. Ei anneta tilaisuutta, vaan oletetaan ja tehdään omat johtopäätökset. Sinkkuelämää-sarjan jaksossa Carrie saa pakkomielteen potentiaalisten kumppaneiden outouksista. Sen seurauksena hän jää kiinni tapailemansa miehen tavaroiden penkomisesta. Suhde ei saa mahdollisuutta, vaan päättyy tähän. Itse ainakin haluan uskoa, että oikeassa elämässä on mahdollisuus vähän mokaillakin, eikä se ole aina kerrasta poikki. Toki ymmärrän, että tällainen tyyli on telkkarissa paljon viihdyttävämpää, mutta siksikin 50 shades oli niin vaikuttava. 

Anastasia on kokematon ja hänen toimintansa on pitkälti juuri sellaista, mitä voisi odottaakin. Hän on varovaisen utelias, vähän arka ja kuitenkin myös sopivasti älykäs. Minuun teki syvän vaikutuksen kuitenkin juuri elokuvan viimeiset kohtaukset, kun löytyy Anastasian rajat. Hän on ollut koko ajan vähän äärirajoilla, mutta hän on liian ihastunut ja Christian on liian kiehtova, jotta hän olisi kävellyt tiehensä jo aiemmin. Silti hänkään ei voi kaikkea sietää ja antaa tulla täyslaidallisen Christianin niskaan. Vaikka juonellisestikin ajateltuna sen piti mennä juuri näin, olin silti positiivisesti yllättynyt. Jotenkin odotin kohtauksen edetessä, että Anastasia on jo aivan Christianin pauloissa, eikä hätkähdä sen kummemmin enää mistään, vaan on imeytynyt täysin tämän maailmaan. Jos kirjoja olisi vain yksi, ehkä näin olisi käynyt. Onneksi ei kuitenkaan. Vaikka kannatan mahdollisuuden antamista, olisi ollut epäuskottavaa, jos kaksi ääripäätä olisivat löytäneet vaivattomasti keskitiensä.

No tämän kokemuksen jälkeen oli tietysti marssittava kirjastoon hakemaan Grey. Selasin sen läpi samana päivänä, mikä on muuten aikamoinen suoritus kolmen pienen lapsen äidiltä. En tunne 50 shades -aikajanaa, joten en tiedä, oliko Greytä mahdollista käyttää elokuvan taustana tai kuinka paljon alkuperäisessä teoksessa oli valotettu Christianin mielenliikkeitä, mutta elokuvassa ei tullut kirjoja lukemattomalle katsojalle ilmi esimerkiksi sitä, kuinka Christian kamppailee demoniensa kanssa ja toisaalta kuinka syvällä hän todella on omassa sadistisessa maailmassaan. Ainoastaan elokuvan viimeisessä käännekohdassa siitä on nähtävissä välähdys Christianin nähdessä Anastasian reaktion ja miten se häneen vaikuttaa. Kirjassa se oli kuitenkin vielä tehokkaampi, koska samalla tuotiin selkeämmin esiin ristiriita Christianin nautinnon ja Anastasian kokeman vastenmielisyyden välillä.

Halusin kirjata ylös näitä ajatuksia, koska poikkeuksellisesti tämä elokuva jäi mieleeni pyörimään todella vahvasti useammaksi päiväksi. Loppujen lopuksi lukuisat intiimikohtaukset ovat vain kuorrutetta, jonka alla on todellinen sisältö ja ydin. Leikkihuoneen takana on oikea tarina, synkkäkin. Minusta kyse ei ole sadistisista leikeistä, jotka useissa kritiikeissä nostettiin esiin, vaan jostain ihan muusta. Vaikka ymmärrän kohun kirjasarjan ympärillä, tämäkin tarina piti mielestäni silti kertoa. Erityiset mieltymykset ovat vain osa tarinaa, jolle minunlaiseni toivoton romantikko toivoo onnellista loppua.

– D