Kun äiti väsyy

Tästä on yllättävän vaikea puhua. Omasta väsymisestä äitinä. Tietty arkipäiväinen valitus on helppoa, mutta oman todellisen uupumisen sanominen ääneen tai edes itselle myöntäminen on hämmentävän vaikeaa. Siksi hämmentävää, että minä olen jo paljon nuorempana osannut sanoa, että tarvitsen apua jaksamiseen ja käynyt kaksi vuotta terapiassa. Mutta tätä en pysty sanomaan: Minä, äiti, en nyt ihan oikeasti jaksa. Enkä tarkoita juuri tätä hetkeä tai tätä päivää, vaan minun on ihan todella vaikea jaksaa elämääni nyt ihan yleisesti.

Onko äiti-myytti todella niin vahva, että äidit eivät uskalla väsyä? Onko kilpailu toisten äitien kanssa niin kovaa, ettei omia heikkouksiaan voi näyttää? Vai pelätäänkö, että sanoessaan ”minä en jaksa, minä tarvitsen apua” muut kuulevatkin ”minä en rakasta lapsiani”. 

Mutta minä rakastan. Yli kaiken. Ja se on yksi syy, miksi en jaksa ja miksi haluan sanoa sen ääneen. Haluaisin olla lapsille läsnä, leikkiä, lukea, askarrella, mutta nyt tuntuu, että aika ja voimavarat ei riitä. Vaikka yritän priorisoida, en vain tunne onnistuvani siinä. Jos antaakin itselleen luvan jättää tiskit kerran laittamatta ja sen sijaan istuu lasten kanssa lattialle rakentamaan torneja, onkin huomaamattaan pahentanut tilannetta. Koska siellä tiskipöydällä ei olekaan vain ne tiskit, joiden ohi käveli ihan äsken, vaan ne ovat lisääntyneet taas yhden aterian verran. Ja tämä pätee kaikkiin kotitöihin. Ennen lapsia tilanne oli toinen, mutta mitä enemmän lapsia on, sen nopeammin kotityöt kasaantuvat. Minun kokemuksestani. Samalla tekemättömät kotityöt ahdistavat ja vetävät mielen molliin. Alla oleva kuva on hyvä esimerkki. Aamulla pöytä oli tyhjä kukkamaljakkoa lukuunottamatta. Iltapäivällä välipalan jälkeen näky oli tämä. 

img_20170906_144650.jpg

Minä olen kotiäiti, miten niin en muka ehdi? Talossamme on taaperon lisäksi kerholainen ja koululainen, mikä tarkoittaa sitä, että välillä kävelen/pyöräilen kolmesti päivässä edestakaisin viemässä ja hakemassa milloin ketäkin. Tämä vie hämmentävän paljon aikaa ja energiaa. Aina on puettavaa ja aina on joku, joka pistää vastaan. Aina joku ei jaksakaan enää kävellä/pyöräillä. Ja säätäminen alkaa jo paljon ennen lähtöhetkeä. Koko päivä on pidettävä koossa, jotta ehditään syödä ennen lähtemistä ja miten pienimmän päiväunet osuvat, sekin vaatii joskus sirkustemppuja. Ehdin olla parisen tuntia kotona ennen seuraavaa lähtöä, siihen osuu aina jonkun aterian kyhääminen ja myös ne pienen päiväunet vielä niin kauan kun hän nukkuu kahdesti päivässä. Samalla pitäisi ottaa ilo irti siitä, että lapsia on vähemmän paikalla ja antaa paikalla oleville huomiota enemmän. 

Tämän lisäksi aina sattuu ja tapahtuu. Toissapäivänä keskimmäisen potkupyörästä tyhjeni toinen rengas ja samalla hän kaatui loukaten itsensä kävelykyvyttömäksi. Puolessa välissä matkaa. Ei auttanut muu kuin jättää isommat siihen ja itse pyöräillä pikavauhtia kotiin viemään oma pyörä pois. Taapero vaunujen kyytiin ja juosten takaisin. Keskimmäinen seisomalaudalle ja potkupyörä kainaloon. Taaperokin keksii kaikenlaista tutkimusretkillään, juuri nyt on yksi vessapaperirulla levitetty, revitty ja osittain syöty vessan lattialla, kun keskimmäinen oli unohtanut laittaa oven kiinni. Taaperon päiväunet ovat ihan hirveä show ja karmivan iso osa päivästäni menee siihen. Sillä(kin) aikaa isommat tappelevat. Ei mitään pientä sanasotaa, vaan kirkumista, potkimista, tavaroilla heittelyä jne. Ulkona taaperoa hyssytellessä ja sisältä kantautuvaa huutoa kuunnellessani mietin kauhulla, mikä minua sisällä odottaa. On turhauttavaa, kun on kiinni pienimmässä, eikä pääse riitapukareiden väliin.

Puoliso tekee pitkää päivää ja on öitäkin säännöllisesti poissa. Oma vapaa-aika kuluukin yleensä kaupassakäyntiin tai johonkin lapsiin liittyvään säätämiseen, ei siis edes heidän kanssa olemiseen. On vaikea järjestää itselle voimavaroja lisäävää aikaa, koska se taas samalla kasvattaa sitä kotitöiden kasaa. Ja on aina lapsilta pois.

Mikään näistä ei yksinään ole ongelma, eikä kaksistaankaan. En kaipaa edes päiväunia, en ole sillä tavalla väsynyt. Mutta näistä kaikista pienistä puroista kasvaa iso joki, johon juuri nyt tunnen hukkuvani. Jos edes yksi listan asioista olisi helpompaa, jaksaisin paremmin.

Olen miettinyt kotiapua, mutta en usko sen olevan sellaista, mikä minua juuri nyt hyödyttäisi. Yritän aktiivisesti miettiä, miten voisin helpottaa esimerkiksi kotitöiden kasautumista ilman, että joudun niihin hirveästi uhraamaan aikaa, etenkään lasten aikaa. Samalla ruoskin itseäni, koska kaikki muut jaksavat, mutta minä huono äiti en. Minä en edes viitsi aina viedä keskimmäistä kerhoon, koska en jaksaisi enää hakea iltapäivällä. 

Miten ne kaikki muut jaksavatkin? 

Vai jaksavatko?

 

-D

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus

Äitini, prinsessa Diana

Kuolema on viime päivinä ollut jotenkin erityisen läsnä. Ehkä se jotenkin alkoi jo parin viikon takaisista hirveyksistä Turussa, kun mieleen on hiipinyt ajatus elämän rajallisuudesta. Aina se toki on mielessäni, mutta nyt taas jotenkin eri tavalla.

Toissapäivänä ihmettelin, miten saatoin katsoa alusta loppuun elokuvan, jonka jo alussa tiesi loppuvan kuolemaan. Pieni pala taivasta. Se on jo monesti aiemminkin vilahtanut eteeni Netflixissä, mutta edellä mainitusta syystä, olin sen aina jättänyt väliin. Pikkulapsivuosina olen kaivannut pelkkää iloista ja kepeää katsottavaa, sydän on lujilla muutenkin. Nyt kyseinen elokuva tuli telkkarista ja tuli vahva tunne, että nyt on sen aika. Ja katsoin sen. Itkin, mutta en mennyt rikki.

Lähipiirissäni kuolema on nostanut päätään ikääntymisen merkeissä. Rakas ja läheinen ihminen alkaa väsyä. Hetkittäin hän ei ole se sama, joka ennen. Kuulen hänen äänessään hätää, ”mitä minulle tapahtuu, tässäkö tämä nyt on?” Meillä saattaa olla vielä vuosia, vaikka kymmenen tai sitten ei, mutta minä valmistaudun jo. Iloitsen tästä, mitä vielä on, mutta suren jo, koska tajuan paremmin kuin koskaan ennen, että joudun luopumaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Tähän päälle telkkarista tulvii prinsessa Dianaan liittyviä dokumentteja, joita olen vedet silmissä katsellut. Liitän Dianan vahvasti äitiini, joka kuoli vain vuotta Dianaa aiemmin. Äitinikin oli kuollessaan nuori, alle neljänkymmenen. Ulkoisesti heissä oli mielestäni paljon samaa. Molemmat olivat pieniä siroja naisia ja molemmilla oli samantyylinen vaalea kampaus, äidilläni vain pidempi. Paitsi kuollessaan. Molempien kuolema oli epäreilua. Molemmilta jäi jälkeen lapsia, jotka tarvitsivat vielä äitiään.

Yksi ihan selkeä ero heissä on, siis sen lisäksi, että yksi oli prinsessa ja toinen ei. Diana ei luultavasti tiennyt kuolevansa juuri silloin. Tai ei ainakaan kovin paljoa ennen. Äitini tiesi. Olen miettinyt paljon sitä. Miltä on tuntunut tietää kuolevansa, kun kaikki on vielä kesken. Se on niin sydäntä riipivä ajatus, että se on melkein suurempi taakka kantaa kuin äidittömyys. 

Tiedän, että hän järjesteli asioita etukäteen. Hän huolehti ja murehti, niin kuin äidit tekevät. Sitä en tiedä, mitä hän on ajatellut aivan viimeisimpinä hetkinään. Toivon, että sairaus uuvutti hänet niin, ettei hän enää jaksanut murehtia. 

Minulla oli äiti vain hyvin pienen hetken. Olen jo ehtinyt elää paljon kauemmin ilman äitiä kuin äidin kanssa. Se on kamalaa. Vaikka olen tottunut siihen, että minulla ei ole äitiä, jolle olisin voinut soittaa, kun sain tietää olevani raskaana tai kun en muistanut mitä mustikkapiirakkaan laitetaan, en koskaan lakkaa toivomasta, että asia ei olisi niin. Tulee hetkiä, jolloin vain itken lammikon tyynylle toivoen, että hän olisi täällä. Tunne puristaa ja kuristaa. Kuin olisin vankina ja vain äitini voisi minut vapauttaa. Eikä hän ole täällä. Niinä hetkinä tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Jos saisin edes pienen hetken. Yhden pienen hetken. Saisin olla sylissä, halata ja sanoa kaiken sen, mitä en osannut sanoa, koska olin pieni. Omalle prinsessalleni. 

Minun Äitini.

 

– D

Suhteet Oma elämä Syvällistä