Hidas eläjä vai nopea elämä?

Kas siinä ontuva otsikko! Tämä vuosi (ajanlasku alkoi viime vuoden elokuussa) on ollut varsinaista itsetutkiskelun aikaa. Koskaanhan ei saisi verrata itseä/omaa lasta muihin, niin sanotaan. Ja olen kyllä ihan samaa mieltä, ei saa verrata sillä tavalla, että siitä jää jollekin osapuolelle negatiivinen fiilis. Sen lisäksi kuitenkin olen sitä mieltä, että jotta itsensä voisi hahmottaa tarkemmin, tarvitaan muita ihmisiä. Muut ihmiset ovat kuin peilejä, joita vasten voimme peilata itseämme. Kun tarkkailee muita, voi tunnistaa itsessään joko olemassa olevia ominaisuuksia, tai sellaisia piirteitä, joita toivoisimme itsessämme olevan. Tai jopa asioita, joita emme omaan elämäämme missään nimessä halua. Sikäli mielestäni pieni vertaiilu ei missään nimessä ole ainakaan pahasta. Kunhan muistaa tehdä se hyvillä mielin, ei itseään tai muita lytäten.

Nyt kun alustus on hoidettu pois alta, päästään itse asiaan. Olen tainnut aiemminkin sivuta tätä, mutta olen paljon tänä oivaltamisen vuotena pohtinut, miksi minulle on niin vaikeaa esimerkiksi suoriutua kaikista kotitöistä tai miksi muut eivät näytä uupuvan arjessa yhtä lamaannuttavasti kuin minä. Miksi tämän tästä koen olevani suurpiirteinen huithapeli, joka ei saa asioita hoidettua? On varmaan ihan aiheellistakin, myös objektiivisesti, todeta, että arki kolmen lapsen kanssa, joista yksi on vauva, on työntäyteistä. Riippumatta siitä, minkälaista vanhemmuutta haluaa toteuttaa. Työmäärä lisääntyy sitten sen mukaan, minkälaisia vanhemmuusvalintoja tekee esimerkiksi lasten kanssa vietetyn ajan, ruuan laadun ja siisteysvaatimuksen osalta.

Se, miltä muiden elämä omaan silmään näyttää ja mitä se heille oikeasti on, ovat tietysti kaksi täysin eri asiaa. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tässä, koska olkoon asetelma kuviteltu tai todellinen, auttoi se näkemään itseni vähän paremmin. Kun joitain vuosia sitten ystäväni palasi töihin perhevapailta ja harrastukseksi jatkoi opiskelua, pääni pyöri kuunnellessani sitä yhtälöä. Töitä, lukemista, kotityöt, lapset, urheiluharrastukset jne. Ajattelin jo silloin, että minä en halua tuota. Hetkittäin jopa ahdistun ajatuksesta töihinmenosta, koska en tiedä, miten jaksan tätä elämää sitten. 

Välillä olen ruoskinut itseäni, haukkunut laiskaksi ja saamattomaksi. Vaikka kyllähän minä teen, hoidan pakolliset asiat ja vähän enemmän. Teen sen, mitä pidän tärkeänä. Mokia sattuu, tulee unohdeltua milloin mitäkin, mutta toistaiseksi ei kukaan ole sen vuoksi ollut hengenvaarassa. Tässä on ollut etenkin kevään ja kesän aikana tilanteita, kun tuntuu, etten pysy elämän perässä. Isommat lapset juoksevat toiminnosta toiseen, enkä pysy perässä, kuka on syönyt ja mitä, onko juotu riittävästi, kuka on vielä käymättä pissalla jne. Siihen päälle kaikki muu ja hetkittäin on tuntunut siltä, että pääni räjähtää. Tekisi mieli vain painaa kaikki paussille ja vetää hetki henkeä. Sitten purkaa hoidettava asia yksi kerrallaan.

Niin, se oli oikeastaan juuri se suuri oivalluksen hetki. Kyse ei ole siitä, että en osaa, pysty tai jaksa. Kyse on siitä, että tehtävää on paljon ja se kaikki on yksi iso organisoimaton köntti. Kaipaan ympärilleni järjestystä, vaikka olenkin aika suurpiirteinen. Rakastan tehtävälistoja ja aikatauluja. Hermostun, kun jokin ulkopuolinen sotkee suunnitelmani, vaikka osaan tarvittaessa sopeutuakin. Hetkellisesti muutokset kuitenkin hermostuttavat.

Elämä on minulle liian nopeaa, tarvitsen aikaa pohtia ja järjestelmällisesti ruksia tehtyjä tehtäviä listalta. Väsyn, kun uusia päällekkäisiä tehtäviä tulee jatkuvasti lisää, etenkin jos yksi tai useampi niistä vaatisi hetken ajattelua automaattisen toimimisen sijaan. Olen tietyllä tapaa siis hidas, vaikka osaan kyllä hoitaa asioita nopeasti. Mieleni vaatii tilaa ja rauhaa, eikä nopeatempoinen elämänrytmi sovi siihen. Hetkelliset sprintit sujuvat kyllä, mutta maratonille en voi lähteä sata lasissa. Varmaan tästä johtuen olen huomannut tarvitsevani joka päivä rauhoittumishetken, mieluiten sekä päivällä että illalla. Silloin jaksan parhaiten ”sprinttaamista”.

Minä en siis ole säntäilijä. Minä en ole täysinäisen kalenterin ystävä. Minä en nauti vauhdista. Sen sijaan, minä kaipaan rauhaa. Kaipaan suunnitellusta ohjelmasta vapaita päiviä. Haluan lasten istuvan ruokapöydässä vähintään 15 minuuttia, jotta ehdin varmistaa kaikkien saaneen kaviksensa ja kaikkien juoneen jotain. Vaadin lapsia odottamaan hetken, ennen kuin säntäävät pihalle, jotta muistan varmistaa vessakäynnit. Ja niin edelleen. En voi muuttaa koko maailmaa, mutta voin tehdä pieniä muutoksia omaan arkeeni niin, että se tukee omaa jaksamistani. Suosittelen kaikille pientä ajatustuokiota siitä, miten ympäröivä maailmaa istuu omaan elämään. Ja jos niiden välillä on merkittäviä eroja, on hyvä miettiä niitä oman elämän tukirakenteita, jotka auttavat pysymään pystyssä tässä nopeatempoisessa ja ailahtelevassa maailmanmenossa.

 

-D

Suhteet Oma elämä Mieli

Kun suomalaiset erehtyivät lisääntymään

 

Imetys

Vähän väliä tapetille nousee suomalaisten yksi suurimmista ärsytyksen aiheista. Imetys. Tai siis JULKI-imetys. Sanoisin ensinnäkin sen, että tämä jos mikä on first world problem. Miettikääs: vedetään herneet nenään, kun jonkun toisen ihmisen tapa ruokailla häiritsee. Vaikka ei vedettäisi mitään afrikkalaista nälänhätää mukaan keskusteluun, onhan ”ongelma” aivan älytön jo itsessään. 

En tiedä, miten tätä lähtisi purkamaan, mutta aloitetaan vaikka siitä, että miksi jotain itselle vastenmielistä pitää tuijottaa ihan ärsyyntymiseen asti? Eikö voi vaan todeta, että ahaa, tuonne en enää käännä katsettani, vaan keskityn tähän omaan ateriaani, seuraani, puhelimeeni, matkantekooni tai mitä ikinä olinkaan tekemässä? Tai miksi pitää edes ärsyyntyä tuollaisesta asiasta, joka ei millään tavalla vaikuta omaan elämään? Olisiko pieni vilkaisu omaan elämänasenteeseen paikallaan? 

Minun on myös vaikea käsittää, että miksi tässä asiassa juuri ne imetettävät jätetään niin helposti heikompaan asemaan. Miksi niiden tirkistelevien nipottajien tunteita pitää niin kovin kumarrella? Nimeltä mainitsemattoman ravintolan ratkaisu oli ohjata äidit ruokailevine vauvoineen vessaan! Onkin tosi hygieenistä imettää käsienpesualtaan ja käsipaperien välissä. Juu en menisi. Ja senkin jälkeen, kun imetyksemme loppuu, en aio astua kyseiseen ravintolaan. En aio tukea syrjimistä.

Sillä sitähän se on. Syrjimistä. Äitien pitää se kestää, koska ovat itse valinneet äitiyden ja imetyksen. Jos pahoittaa siitä mielensä, on itsekäs oman navan tuijottelija, joka ei näe vauvakuplansa läpi. Entä jos kyse olisikin jostain muusta asiasta tai ihmisryhmästä? Jos pyydettäisiin syvä kaula-aukkoisiin pukeutuneita naisia ruokailemaan perimmäisessä nurkkapöydässä, ettei muilta asiakkailta mene ruokahalu. Ulkomaalaiset voisi syödä vaikka pihalla, ettei perussuomalaisilla mene perunat väärään kurkkuun. Äänekkäiltä voisi ihan suorilta vain kieltää pääsyn koko ravintolaan. Kuka tässä on itsekäs oman navan tuijottelija?

Sitten vähän faktaa vauvakuplasta. En usko, että kukaan imettävä nauttii imettämisestä julkisella paikalla. Ei kukaan sen vuoksi kotoa poistu, että pääsisi imettämään vieraiden ihmisten eteen. Tai mahtuuhan meitä tänne kaikenlaisia ihmisiä, mutta melko marginaali osa äideistä kuuluu tähän porukkaan, väittäisin. Minä pitäisin mielelläni imetyshetket kotona, mutta aina ei voi valita. Kuitenkin aina välillä on pakko poistua kotoa vauvan kanssa ja toisinaan ihan jopa haluaa käydä jossain muualla, ettei järki katoa lopullisesti päästä. Lapseni ei ymmärrä sitä, että imetys pitäisi rajoittaa vain kotiympäristöön. Enkä muuten vielä ole tavannut ihmistä, jonka mielestä vauvan itkua on kiva kuunnella.

Monen vanhemman tuskanhikipisarat kodin ulkopuolella aiheutuu muutenkin juuri siitä, että jännitetään iskeekö lapselle juuri siellä bussissa hirveä hallitsematon huutokohtaus tai vedetäänkö ravintolassa spagetit tukkaan. Siis naapuripöydän rouvan tukkaan. Sitä tulee välillä vääntäydyttyä jos vaikka minkälaiselle mutkalle, ettei ne omat lapset millään tavalla häiritsisi muita. Aina sille ei vain voi mitään. Lapset ovat ihmisentaimia. He opettelevat, ihan kaikkea. Heille koko maailma on valtava leikkipaikka, jossa on loputtomasti tutkittavaa. Samalla kuitenkin itsesäätelytaidot ovat aivan keskeneräiset. Vähemmästäkin kuppi kaatuu nurin, kun ympäristön tuki tässäkin on pakkasen puolella. Miksi Suomessa ollaan niin lapsivastaisia?

Minun imetykseeni ei muiden mielipiteet vaikuta, koska minulle se ei ole mielipideasia. Imetän edelleen siellä, missä tarve tulee. Mahdollisuuksien mukaan valitsen rauhallisen paikan. Vauvani vuoksi, en kenenkään muun. Minä en imettäessäni pälyile ympärilleni häiriintyäkseni töykeiden ihmisten katseista. Älä sinäkään tuijota meitä ja ärsyynny näkemästäsi. Koska me emme ole siinä ärsyttääksemme. Olemme täyttämässä vauvan tarvetta. Sellaisen, jollainen sinäkin olet joskus ollut. 

 

-D

Hyvinvointi Mieli Lapset Vanhemmuus