Kenelle kumarrat?
Olen ennenkin kirjoittanut toisen ihmisen arvostuksesta ja kunnioituksesta (en tässä blogissa). Silloin näkökulmani oli lapsi-vanhempi-suhteet ja tulin mm. siihen tulokseen, että etenkin vanhemman on ansaittava lapsensa kunnioitus, se ei ole sisäänkirjoitettu automaatio.
Nyt olen taas pohtinut asiaa vähän laajemmin. Olen viime vuosina törmännyt muutamia kertoja tilanteeseen, jossa iäkkäämpi henkilö on odottanut minulta kunnioitusta ikänsä vuoksi. Don’t get me wrong, uskon vakaasti, että ikä tuo mukanaan arvokasta kokemusta, sellaista hiljaista tietoa, mitä saa vain elämällä eteenpäin. Mutta mikään meriitti kauan eläminen itsessään ei mielestäni ole.
Usein nämä mainitsemani tilanteet ovat vielä olleet sen luontoisia, että olen ilmaissut eriävän mielipiteeni, joka on sitten lytätty siksi, että minun pitää kunnioittaa (=olla hiljaa) keskustelukumppanini korkeaa ikää. Hänhän on niin paljon kokeneempi, että en on silkkaa typeryyttä olla eri mieltä. Pahinta on, jos en ole katsonut tämän iäkkäämmän henkilön huonoa käytöstä läpi sormien. Koska ikä.
Joskus lukiossa istuimme luokkakavereiden kanssa bussissa, takapenkeillä (tietty), kun bussin ollessa pysähtyneenä pysäkille, iäkäs nainen viskasi tyhjän limsapullon bussin avonaisesta ovesta sisään kiroilun saattelemana. Silloin jo mietin kavereiden kanssa, että tätäkö minun pitää kunnioittaa? Vanhempi sukupolviko saa sikailla ihan miten lystää ja silti vaatia kunnioitusta nuoremmilta, vain ja ainoastaan ikänsä verukkeella?
Viihdyn vanhempien ihmisten seurassa, olen aina viihtynyt. Minusta on kiva kuunnella elämäntarinoita ja miten elettiin silloin ’ennenvanhaan’. Erityisen kiehtovaa mielestäni on juuri nyt itsestäni katsottuna n. toissa sukupolven tarinat, koska muutos maailman kehityksessä on heidän elinaikanaan ollut niin merkittävä.
Silti olen sitä mieltä, että minuakin, nuorempaa, kohtaan pitää käyttäytyä asiallisesti ja kohteliaasti. Minunkin olemassaoloni on arvokas jo nyt. Meistä jokainen, vauvasta vaariin, on arvokas juuri nyt.
-D