Elämää ahdistushäiriön kanssa

10 vuotta sitten minulla diagnosoitiin sekamuotoinen ahdistus- ja masennushäiriö. Häiriö. Jokin ei toimi niin kuin pitäisi. Vika. Korjausta vaativa. Kävin terapiani, opettelin tunnistamaan demonini ja nyt yritän elää sen kanssa. 

Minusta on hyvä, että mielenkin sairaudet ovat tautiluokituksessa. Niille voi tehdä jotain, ne eivät sellaisenaan ole ihmisen pysyviä ominaisuuksia. Omalla kohdallani en kuitenkaan usko, että voisin koskaan täysin parantua. Minulle tämä on krooninen pitkäaikaissairaus, jonka oireita voi helpottaa. Se on kuin särky, jonka lähteelle ei voi mitään, mutta kipua voi lievittää. En syö sairauteeni lääkettä, hoidan sitä ajatuksenhallinnalla, tunteiden analysoinnilla ja keskustelulla. En tällä hetkellä käy säännöllisesti ammattilaisella, mutta keskustelu jonkun ystävän tai tuttavan kanssa voi monesti avata lukon, suoristaa turhia mutkia ja lisätä ymmärrystä.

Miltä se sitten tuntuu? Mitä ovat ne oireet, joihin tarvitsen kivunlievitystä? Minulla vahvemmin oireilee ahdistus, jota sitten saattaa seurata masennus. Tänä päivänä oireet kestävät useimmiten kohtalaisen vähän aikaa, mutta voivat olla tilanteesta riippuen hyvinkin voimakkaita. Ja tänä kesänä on ollut pitkästä aikaa pidempi ahdistuksen ajanjakso, joka kuitenkin on aina pieneksi hetkeksi tauonnutkin. Joka tapauksessa pidän tämänhetkistä oloa hyvänä, koska sairauden puhjettua, oireille ei aluksi juuri ollut taukoa, se oli jatkuvaa ahdistuksen ja masennuksen vuoropuhelua.

Joskus ahdistus iskee kohtauksenomaisesti, yllättäen ja varoittamatta, ja ne ovat vaikeimpia. Joskus ahdistus syntyy hitaammin, ikään kuin kierroksia lisäten, jolloin kyydissä on helpompi pysyä ja möykystä saa paremmin otteen. Minulle ahdistus on voimakkaasti tunneperäistä, en tiedä voiko se muunlaista ollakaan. Ensin tapahtuu jotain, johon reagoin jollain epämiellyttävällä tunteella, jota en saa hallintaan vaan se hallitsee minua ja syntyy ahdistus. Kohtauksenomaisuuden riskiä lisää tilanpuute; jos en saa aikaa ja tilaa käsitellä tunnereaktiota. Ensimmäisinä vuosina en ymmärtänyt tunteitani ollenkaan, enkä saanut niistä selkoa saati otetta. Nykyäänkin se on joskus vaikeaa, mutta nyt jo tunnen prosessin ja tiedän, että sille tunteelle ei saa kääntää selkäänsä, vaan siihen on tutustuttava. Se on minun lääkkeeni ahdistuksen oireisiin.

Minun ahdistus tuntuu puristuksena rinnassa. Pahimpina aikoina saattoi olla vaikea edes hengittää. Ahdistukseni vie tunnon raajoista ja samalla oudon paradoksaalisesti tekee niistä levottomat. Minun on vaikea pysyä paikallaan ja tuntuu kuin koko keho läikehtisi.  Se ei varsinaisesti ole tärinää, mutta sellaista lihasten pakonomaista pumppaamista. Tekee mieli liikkua ja heilutella, jopa ravistella raajoja ja nakella niskoja. Kuin yrittäisin ravistella sen olon pois. Sitten hetken päästä keho menee toiseen ääripäähän ja lamaantuu. En voi liikkua. On pakko vain olla. Olen jumissa myrskyn silmässä, kunnes saan otettua askeleen taaksepäin ja saan etäisyyttä siihen. En pysty toimimaan ja minun on vaikea edes vaihtaa fyysisesti paikkaa. En pysty keskittymään muihin asioihin ennen kuin tilanne raukeaa. Ahdistus tuntuu vankilalta ja päällimmäinen ajatus on: miten täältä pääsee pois? 

Epäonnistuminen, epävarmuus, uudet tilanteet, vieraat ihmiset, odottamattomat ja ulkopuolelta tulevat muutokset sekä hylkäämisen kokemukset ovat esimerkkejä triggereistä, jotka laukaisevat minussa ahdistuksen. Pitkään vältin tilanteita, jotka todennäköisesti aiheuttaisivat ahdistusta. Sekin oli tärkeä vaihe. Se ei ollut vain piiloutumista tai suojautumista, vaan myös tilan antamista itselle, jotta pystyin selvittämään mikä minulla on. Nykyään en automaattisesti piiloudu. Kuuntelen itseäni ja annan jännityksen tulla, kohtaan ja tutkin sen, jotta monellekin tuttu jännitys ei kehity ahdistukseksi. Näin olen saanut sairauteni suurimmaksi osaksi aisoihin ja pystyn elämään sen kanssa.

Se ei silti ole poissa. Jokaisen triggerin kohdatessa joudun joka ikinen kerta käymään läpi tunteita, jotka muiden mielestä siinä tilanteessa tuntuu käsittämättömiltä. Että miksei voi vaan mennä ja tehdä? Miksi pieni muutos tuntuu maailmanlopulta. Näin se silti vain on minun kohdallani. Pitkään myös yritin pyristellä irti tästä ajattelusta, en halunnut piiloutua sairauteni varjoon. Nyt olen oivaltanut, että ei kyse ole piiloutumisesta tai jonkin asian tekosyynä käyttämistä. Kuten sanoin, pyrin tätä nykyä kohtaamaan heikot kohtani ja ”vaaratilanteet”, mikäli koen tilanteen kokonaisuudessaan sen arvoiseksi. Siksi punnitsen monesti pitkään ennen päätösten tekemistä, arvioin tilanteen hyvät ja huonot seuraukset ja niiden suhteen oman mieleni kuormittamiseen. Eräänlaista optimointia.

Aina pitää myös huomioida kulloinenkin voimavarojen tilanne yleisesti. Jonkun vaikean asian kohtaaminen voi olla helpompaa yhtenä ajankohtana kuin toisena, mikäli muiden kuormittavien tekijöiden osuus muuttuu. Olen siis vain tietoinen omista rajoistani ja niiden rikkomisen mahdollisuuksista. Olen myös hirveän ylpeä, että nykyään oikeasti uskallan ja pystyn tekemään asioita joita haluan tai koen muuten tärkeäksi, vaikka joutuisinkin venyttämään mielen sietokykyä. Tämä tietoinen voimavarojen punnitseminen on toisaalta myös mahdollistanut sen. Pystyn valmistamaan mieleni haasteisiin, jolloin ne ennen todella pelottavatkaan tilanteet eivät rasita niin paljoa. Ennakointi ja valmistautuminen on minulle elinehto.

Kyllä tämä on välillä todella haastava matkakumppani, etenkin äitinä. En aina saa tarvitsemaani tilaa, ja on vaikea olla keskellä arjen tohinoita lamaantuneena. Toisaalta se on pakottanut etsimään niitä keinoja, joilla elää tämän kanssa. Minä en enää voi vaipua sängyn pohjalle päiväkausiksi, on ollut pakko löytää ratkaisuja ja etenkin rohkeutta ahdistuksen käsittelyyn.

Olen monesti myös miettinyt, miksi minä olen ahdistunut. Ajattelin pitkään, että koin liian monta traumaa lapsuudessa ja nuoruudessa, ja siksi sairastuin tähän. Nyt kuitenkin uskon, että vaikka traumat varmasti toimivat triggereinä, on minulla aina ollut taipumus ahdistua ja masentua. Luultavasti jokin olisi ennen pitkää joka tapauksessa laukaissut sen. Ehkä toisenlaisesta nuoruudesta olisi saanut suojaavia tekijöitä enemmän, kuka tietää. Turha enää jossitellakaan. Todellisuus on nyt tämä ja minä selviän. Minä elän, todella elän, en vain ole olemassa. Tunnen iloa ja onnea, vaikka vastapuolen synkkyyskin on minussa vahvana. Sairaus ei ole vienyt elämääni, koska en antanut.

Halusin enemmän.

 

– D

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys

Maailma muuttuu ja ennen oli paremmin?

Käsi ylös, joka ei kertaakaan ole elämänsä aikana kuullut ”maailma muuttuu”! No nimenomaan. Itse kuulin sen taas tänään aivan uudessa yhteydessä, en yllättävässä, mutta sellaisessa, jota en sattumalta ole kuullut aiemmin. Ihan täsmällisesti juuri näin tässä muodossaan. Ainakaan muistaakseni.

Olimme iltapuuhissa isommalla porukalla, lapsia kuusi ja iltahepulia riitti pienessä tilassa neljän seinän sisällä. Muutama aikuinen, kolme sukupolvea, siinä jutteli ja muistelivat omaa lapsuuttaan ja arvaatte jo varmaan: ”ei meidän lapsuudessa lapset riehuneet vieraiden aikana. Siellä me istuttiin hiljaa”. Sitten pohdinta siirtyi siihen, miten nykyajan yltäkylläinen viriketulva tekee niin lapsista kuin aikuisista levottomia ja kyllä olisi parempi kasvaa luonnonmukaisesti maalla ilman näitä vilkkuvia telkkareita jne. Kaikki siis kuin yhdestä suusta. En todellakaan kiellä, etteikö jatkuva virikkeellisyys olisi ongelmallista, mutta mielestäni tämä on vain niin kertakaikkisen yksipuolinen näkemys.

En tiedä olenko muuten vain tällainen, mutta uskon koulutustaustalla olevan osansa. Kun on tottunut siihen, että aina on asioilla monta eri näkökulmaa, vain yksi lähde ei riitä ja jokainen mielipide on argumentoitava mahdollisimman vedenpitävästi, jotta olisit edes uskottava, se tarttuu myös muille elämän osa-alueille. Minun on itse asiassa monesti vaikea ylipäätään muodostaa mielipiteitä nopeasti, koska minun on pureuduttava mahdollisimman moneen näkökulmaan, jotta voin edes ymmärtää asiaa saati olla siitä jotain mieltä. Ja jälkikäteen ottaa päähän, kun on liian hätäisesti sanonut jotain ja hetken päästä tajunnutkin, että eihän tuo olekaan hyvä. Sanomattakin selvää, että en ottanut osaa edellä kuvaamaani keskusteluun.

Pää alkoi joka tapauksessa raksuttaa ja pyörittelin taas sitä samaa ajatusta kuin viime aikoina niin monesti: ennen oli paremmin. Mutta oliko todella? Joissain yksittäisissä asioissa varmasti, mutta aika monessa myös ei. Sitä on kehitys. Emmekä me elä tyhjiössä, jossa voimme valita kaikilta sukupolvilta ne parhaat. Lasten luomukasvatuksen 1930-luvulta, peruskoulun 2000-luvulta, naisten aseman 2100-luvulta jne. Kaikki kaukaisiltakin tuntuvat asiat ovat yhteydessä toisiinsa, koska ne ovat meidän ihmisten asioita. Meidän itsemme muokkaamia itseämme koskevia asioita. Kun teemme jotain jollain osa-alueella, se vaikuttaa toiseen, joka vaikuttaa kolmanteen jne. Olemme yksi iso maatuska.

Eikä sellaista asiaa olekaan, joka olisi vain hyvä tai huono. Kaikella on kääntöpuolensa. Tai itse asiassa monta puolta. Avokado olisi ravintokoostumukseltaan täydellinen, kaikkien pitäisi syödä niitä ja voida hyvin. Mutta niiden viljely on aivan järkyttävän epäeettistä. Sähköauto säästäisi luontoa, mutta toistaiseksi sen käyttökelpoisuus pitkillä matkoilla on heikko. Vaatteiden kierrättäminen vaatekauppojen kautta mahdollistaa raaka-aineiden uudelleenkäytön. Paitsi ettei se ole niin yksinkertaista. Käyttökelpoisia vaatteita kuskataan köyhiin maihin myytäväksi pilkkahinnalla vieden paikallisilta toimeentuloa. Digilaitteiden kehitys on tuonut levottomuutta, mutta myös kasan elämää helpottavia ja resursseja vapauttavia välineitä. Lapset saavat kasvaa vanhan mittapuun mukaan vapaammin, eikä heiltä odoteta täydellistä näkymättömyyttä ja kuulumattomuutta, mutta samalla he saavat vanhemmiltaan enemmän näkyvää rakkautta ja hellyyttä kuin koskaan ennen. Ja vaikka vanhaa kansaa saattaa epäilyttää, siinä on mahdottoman kallis siemen. Kaikella on puolensa, kaikesta hyvästä maksetaan, mikään paha ei tule ilman hyvityksiä.

Haluaisimmeko todella palata aikaan, jolloin mies hallitsi vaimoaan ja tämän omaisuutta täysin? Tai aikaan, jolloin lasten kasvatuksen peruskulmakivi oli pelko? Moni haaveilee ajasta, jolloin koulutus takasi työpaikan, oletettavasti kuitenkin koulutettuja olisi silloin myös vähemmän. Nyt sivistys ei ole harvojen ja valittujen etuoikeus, vaan se on jokaisen perusoikeus.

Maailma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Suurin virhe on ajatella, että maailma muuttuu ja meidän on muututtava mukana. Jos ei itsellä enää riitä voimat ja energia, se voi toki olla niinkin. Lähtökohta kuitenkin on, että me muutamme maailmaa. Maailma ei keksinyt parantavia lääkkeitä, matemaattisia kaavoja tai vesirokkorokotetta. Ihminen keksi. Ja keksii edelleen. Suuria ajatuksia, pieniä ja isompia tekoja, yhä uudestaan ja uudestaan. Sen mukana tulee muutoksia ja maailma muuttuu. Koska ihminen muuttaa sitä. Tavoitteena eilistä parempi huomen.

 

– D

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä