Kotityöt schmotityöt

Olin todella laiska siivoaja ennen lapsia. Siivosin ennemmin harvoin kunnolla kuin koko ajan vähän ja kylläpä ketutti sekin. No minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nyt kotitöitä kyllä riittää ihan jatkuvalla syötöllä, vaikka koko ajan niitä tekisikin. Tai ehkä kaukaa viisas minä keräsikin voimia tätä varten. Paljouden lisäksi kotitöissä ärsyttääkin, että kun vihdoin saat tiskipöydän siivottua, niin käytännössä se on jo taas matkalla samaan sotkuisuuteen. Siivouksen, pyykinpesun jne. lopputuloksista ehtii nauttia aivan olemattoman vähän aikaa. Ja sitten aloitat taas niiden samojen asioiden tekemisen. 

Kolmannen lapsemme synnyttyä olen miettinyt tätä kotityö-asiaa todella paljon. Aikaa ja mahdollisuuksia kotitöille on tosi vähän, nyt kun taas on vauva talossa ja sen lisäksi olisi kaksi muutakin huomioitavaa. Olen yrittänyt keksiä, miten tehostaa kotitöiden tekemistä ja miten ylipäätään helpottaa arkista taakkaa.

Yksi suurimpia oivalluksia oli ymmärtää, että en ihan todella halua käyttää kaikkea valveillaoloaikaani kotitöihin. Minulle tärkeintä on olla lasten kanssa, touhuta ja olla läsnä. Siksi olen kotona. Vaikeaa se on joka tapauksessa, koska kaikkia kotitöitä ei voi jättää tekemättä ja niitä lapsia on edelleen kolme. Lapset ovat esimerkiksi tottuneet syömään päivittäin useamman kerran. Itsekin kyllä tykkään syömisestä. Ja perheelliset hoi, oletteko huomanneet, kuinka paljon ruokahuolto vie aikaa päivästä? No niinpä.

Illoista taas olen todennut, että ihan pakko pyhittää silloin itselle aikaa. Joka päivä. Minä en kerta kaikkiaan voi hyvin, jos päivän lapsille ja kodille omistautumisen jälkeen illallakin pitäisi jatkaa tekemättömiä kotitöitä (ja niitähän on aina) ja mahdollisesti olla läsnä vielä puolisolle. Sitten nukkumaan ja sama homma uudestaan. Ei sovi minulle alkuunkaan. Tarvitsen aikaa omille ajatuksille, kirjoittamiselle, telkkarin ääressä nollaamiselle tai mille vaan. Ihan vain minulle. Jos kodin raivaamiseen saa uppoamaan aikaa tolkuttomasti, näkisittepä pääni sisälle. Mieheni ei ymmärrä, että en todellakaan hukkaa aikaani, jos vain istun tai makaan mitään tekemättä. Pääni raksuttaa ja järjestää asioita mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ja vapauttaa levytilaa. Tämä on ihan elintärkeää minulle.

Meinasin paljastaa sotkun yhtälön, mutta jätänkin sen toiseen kertaan. Nyt olikin tärkeää ensin puhdistaa pää ajatuksesta, että jonkin asteen sotku on pakko hyväksyä, jos mielin pitää järkeni. Siisti koti on tosi kiva juttu ja saan siitä paljon iloa. Väitän kuitenkin, että kodin siisteys ei ole se asia, mitä haluan lämmöllä muistella, kun tulevaisuudessa mietin näitä pikkulapsivuosia. Ja koska siinä missä joku muu voi valita toisin tai olla muuten vain pystyvämpi, minulla ei ole voimavaroja kaikkeen. Täten KonMaritankin kotityöt.

-D

Hyvinvointi Sisustus Mieli

Todennäköisesti epätodennäköistä

”Todennäköisesti huominen on jo parempi.” ”Todennäköisesti illalla sataa.” ”Todennäköisesti jalkaa ei tarvitse amputoida.” 

Todennäköisyyslaskenta oli mielestäni lukiossa todella kiehtovaa. Se tuntui helpolta kuin heinänteko ja konkreettisemmalta kuin yhtälöiden ratkaiseminen (johon olin koukussa sitten muuten vain). Koomisintahan on, että en tiedä onko mikään muu niin teoreettista ja kaukana käytännöstä kuin todennäköisyydet! Okei, ehkä jos otoskoko kattaisi koko maapallon kaikki ihmiset, luultavasti todennäköisyydet yhteen jos toiseen asiaan toteutuisivat juuri niin. Mutta eipä ne todennäköisyydet yksittäisen tavantallaajan todellisuutta juuri vastaa.

Teoriassahan on 50 prosentin mahdollisuus, että kengät menevät oikeisiin jalkoihin, olettaen, että koehenkilöllä on kaksi jalkaa ja molempiin jalkoihin oma sopiva kenkänsä. Koko maailman väestöä kengittäessä todennäköisyys voi ehkä toteutua, mutta ei todellakaan peruslapsiperheen tuulikaapissa. Siellä ne kengät on oikeissa jaloissa harvemmin kuin 20 prosenttia ajasta. 

”Joka toinen arpa voittaa!” Eli jos ostan neljä arpaa, on todennäköistä, että voitan edes jotain. Kissanviikset, en todellakaan voita. Luultavasti voittoarvat ei edes tule myydyksi, ei ainakaan ne suurimpien voittojen arvat.

Sekin on jännä juttu, että aika usein pidetään todennäköisenä, että ikävät asiat ei osu juuri minun kohdalle. Todennäköisyyslaskennan mustat lampaat on aina joitain muita. Todennäköisyys on toivoa täyteen ladattu tähdenlento, jonka juuri minä näen. Todennäköisyydet ovat aina jokotai ja on hirveän näppärää unohtaa se koko tai-juttu. ”Todennäköisesti me voitetaan tai hävitään” ”Todennäköisesti leikkaus menee hyvin tai huonosti.” 

Totuus onkin se, että mikäli todennäköisyys jonkin asian tapahtumiselle ei ole 100 prosenttia, sen asian toteutuminen yksittäisen ihmisen kohdalla on aina fifty-fifty. Joskus fifty-sixty. Se joko tapahtuu tai ei tapahdu. 

On kuitenkin aika vaikeaa päästää irti siitä toiveikkaasta ajatuksesta, että todennäköisestiminulle ei satu mitään ikävää. Silti voi olla todella vapauttavaa hyväksyä, että ne asiat, joihin en voi itse vaikuttaa, ovat enemmän tai vähemmän sattuman varassa, fifty-fifty, joko-tai. Murehditaan vasta, kun on murehdittavaa.

-D

Puheenaiheet Ajattelin tänään