En ole virallisesti työtön, koska olen hoitovapaalla. Hoitovapaan jälkeenkin olen lain silmissä opiskelija, vaikka todellisuudessa opiskelu on harrastukseni, jota en taloudellisista syistä voi päätoimisesti tehdä, mutta josta en helpolla luovu, koska sen on tarkoitus mahdollistaa työllistymiseni. Aavistus ironian häivää. Vaikka etsin työtä ja tuskailen kun en sellaista saa, en tilastoissa silti ole työtön. 

Tämä omituinen tilanteeni aiheuttaa suunnatonta ahdistusta tällä hetkellä. Olen vastavalmistunut, joka on opiskellut tutkintonsa kotiäitivuosina. Arvovalintana päätin silloin keskittyä saamaan opinnot kasaan ja lasten kanssa olemiseen. En tehnyt rinnalla enää töitä, koska en kokenut pystyväni kaikkeen. En ollut hienossa työuran avaavassa harjoittelussa, koska tein opetusharjoittelun pakon edessä paikoissa, joihin en tällä koulutuksella voisi suoraan edes työllistyä. Aloitan nollasta ilman aavistustakaan siitä, mistä edes voisin löytää sellaisen työn, jonka voisin saada ja josta saisin urani kannalta olennaista kokemusta. Koen tällä hetkellä konkreettisesti sen kummallisen todellisuuden, jossa jokainen työ edellyttää kokemusta, jota ei voi kuitenkaan kerryttää pääsemättä tekemään kyseistä työtä. Mistä siis jalka oven rakoon?

Hain taannoin työtä, joka olisi ollut täydellinen tähän tilanteeseen. Olen sitäkin tuskaillut, että missä vaiheessa edes etsisin töitä, vieläkö olisin kotona, mutta tämä työ ratkaisi asian. Minulla oli vahvat mahdollisuudet, koska työ sopii hyvin opiskelijallekin, eli osa-aikainen ja kokemus katsotaan ennemmin hyödyksi kuin edellytykseksi. Minulla olisi koulutus ja pätevyys, hiukan myös hyödyllistä kokemusta. Osa-aikaisuus olisi mahdollistanut osa-aikaisuuden myös lasten päivähoidosta, mikä oli minulle tärkeää. Palkka ei olisi kummoinen, mutta kokemus sitäkin arvokkaampi. Näin vaivaa hakemuksen ja CV:n tekemisessä. Oli kuvaa ja muotoilua. Perustelin erinomaisesti miksi haluan työn ja miksi olisin hyvä. Osoitin tuntemukseni konseptista ja annoin erinomaisen kuvan itsestäni. En saanut edes haastattelua.

Olo oli aivan totaalisen surkea ja kyllä siinä meni yksi päivä itkuisesti. Miten huono minun täytyy olla, että en päässyt edes haastatteluun? Miksi kukaan muukaan haluaisi kutsua minua haastatteluun saati palkata? Ei miksikään! Jos minulla ei ole mahdollisuuksia edes opiskelijoiden kanssa kilpaillessa, miten minulla olisi mitään saumaa muiden valmistuneiden, parempia sivuaineita valinneiden, monipuolista kokemusta haalinneiden kanssa? Tällä hetkellä tuntuu, että tutkintoni on hyödytön ja turha. Tein huonoja valintoja ja on lähes mahdotonta korjata tilannetta, koska tutkinnon täydentämiseen minulla menee tällä tahdilla elinikä.

Työ on paljon muutakin kuin palkkakuitti. Se konkretisoituu hyvin omassa tilanteessani, jossa en etsi töitä rahan takia vaan haluan kahdeksan kotona vietetyn vuoden jälkeen päästä aidosti kehittämään ammattitaitoani. En halua kaupan kassalle tai siivoojaksi, joihin toki jopa minä saattaisin ehkä päästä, koska se ei edistä uraani. Mielummin jatkan vielä kotiäitiyttä. Toki raha on huolenaihe, koska jos laitan lapset päivähoitoon ja esimerkiksi pätkätöiden väliin jäisi pidempiä työttömiä pätkiä, en saisi mitään. Koska olen opiskelija. En työtön.

Olen matkalla eteenpäin tästä suosta, mutta vielä mieli on avohaavalla. Syksyksi on suunnitelmia, mutta epävarmuutta herättäviä. Opettelen luottamaan, keskittymään yhteen askeleeseen kerrallaan. Ahdistunutta mieltä on silti vaikea vaientaa. On vaikea olla ajattelematta tyhjyyttä ensimmäisen askeleen takana. 

Tämä perinteinen juhannussää sopii hyvin tähän mielentilaan.

– D