Olen pöyristynyt koulutukseen liittyvästä byrokratiasta ja kaikesta, mikä tekee yksilönvalinnasta mahdollisimman hankalaa. Kuka oikeasti yllättyi uusien ylioppilaiden suuresta välivuosiryntäyksestä? Kuka yllättyi, että hädin tuskin täysi-ikäinen ei osaa tai edes halua päättää koko tulevaisuutensa suuntaa keskellä ylioppilaskokeita? Rakas hallitus, minä kerron nyt, miksi minä uskon että teidän koulutusta koskevat päätökset suoraan sanottuna kusevat ja tulevat myös ennen pitkää kalahtamaan ihan omaan nilkkaan.
Kun koulutusta vaativia ammatteja oli kourallinen, oli aavistuksen helpompi miettiä, mikä niistä kiinnostaisi tai kiinnostaako mikään. Tänä päivänä koulutusvaihtoehtoja on ihan älytön määrä, eikä siinä vielä kaikki, työnimikkeitä ja -tehtäviä on moninkertaisesti enemmän. Yliopiston vaihtoehtojen tutkailua hankaloittaa se, ettei tiedä mitä niillä tutkinnoilla voi tehdä. Huvittavia ovat maistereista kootut työnimikkeet, joiden tarkoitus on toki kuvata vaihtoehtojen monipuolisuutta, mutta mitä kertovat nimikkeet, kuten projektipäällikkö tai henkilöstön assistentti? Ei sitten yhtään mitään.
Kun itse hain ensimmäisen kerran yliopistoon, päällimmäinen ajatukseni oli, että haen nyt tähän pääaineeseen, koska se tavallaan kiinnostaa, mutta ennen kaikkea haluan vain päästä sisään yliopistoon, jotta pääsen tutustumaan muihin aloihin ja niiden opiskeluun. Sitten toivottavasti löytäisin sen oikean. Nykyään tällainen ajattelu ei ole mahdollista, koska pääsykokeet suosivat ensikertalaisia. Toki se ei tee alanvaihtoa mahdottomaksi (terveisin elävä esimerkki), mutta se aivan varmasti pistää ensikertalaisen miettimään, haluaako käyttää etuoikeutensa ”ihan kivaan” -opiskelupaikkaan vai haluaako kenties miettiä vielä, mikä se oma juttu voisi olla.
Ongelmaksi tuntuu myös muodostuneen meidän yleinen hyvinvointimme. Kun perustarpeemme on suhteellisen hyvin turvattu, syntyy automaattisesti tarve täyttää ylemmän tason tarpeita (Maslowin tarvehierarki), itsensä toteuttamiseen liittyviä tarpeita. Samalla yksilön ja yhteiskunnan välinen kuilu kasvaa ja syntyy suoranainen vastakkainasettelu. Ymmärrän valtion tarpeen keksiä keinoja, joilla yksilöt saadaan tuottamaan enemmän kuin kuluttamaan. Valitettavasti nykyinen hyvinvoiva yksilö ei kuitenkaan tavallisesti halua omistaa elämäänsä valtion tarpeiden palveluun keinolla millä hyvänsä, vaan haluaa tehdä sen omilla ehdoillaan. Yhteinen hyvä ja yksilön hyvä eivät olekaan ihan sama asia.
Olen itse tilanteessa, jossa takataskussa on maisterin paperit, joita haluan täydentää muilla opinnoilla, koska vihdoin yli 10 vuoden rämpimisen jälkeen löysin oman juttuni. Yhteiskunta ei kuitenkaan ihan noin vain salli sellaista minulle. En ole tuoreena maisterina oikeutettu valtion tukemaan omaehtoiseen opiskeluun. Toiseen tutkintoon ei enää myönnetä opintotukea. Aikuiskoulutustuen ehdot eivät myöskään täyty. Koska olen teoriassa päätoiminen opiskelija, menetän oikeuden työttömyysturvaan, vaikka käytännössä opiskelen osa-aikaisesti, koska edellä mainituista syistä minulla ei ole mahdollisuutta päätoimiseen opiskeluun. Tiesin tämän opiskelupaikkaa vastaanottaessani ja ymmärrän, että valtio ei voi loputtomiin tukea sen silmissä päähänpistoilta vaikuttavia päätöksiäni. Ymmärrän, että säästöjä on tehtävä ja jonkun on siitä kärsittävä (paitsi hallituksen jäsenten ja sen lähipiirin). Jotain tälle kuitenkin täytyy tehdä. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä haluan elämälläni tehdä, kun alkuperäinen unelmani romuttui eikä tuntunutkaan enää omalta. Olin myös täysin yksin asian kanssa, niin kuin aika moni muukin jatko-opintojen kynnyksellä. Sen seurauksena opiskelutaipaleestani ja oman osaamiseni kehittämisestä on tullut kallis tie, kaikille.
Mietinkin, mitä voisimme tehdä, että kaltaisiani polkuja olisi vähemmän? Jokaisen on aina kuljettava oma tiensä, eikä mikään mutka ole turha, mutta yhteiskunnan näkökulmasta olisi varmasti parasta, että halukkaat löytäisivät nopeasti OMAN alansa, ei jotain ihankivakasipuol -alaa, johon tympääntyy ja lopulta päätyykin mielenterveyspalveluiden asiakkaaksi, koska kokee elämänsä niin merkityksettömäksi. Nykyinen hallitus ei tunnu näkevän kokonaiskuvaa, sitä mitä seurauksia lyhytnäköisillä päätöksillä on pitkällä aikavälillä ja kuinka vähän niitä säästöjä loppupeleissä tulee. Koulutuksesta leikkaaminen hyvin suurella todennäköisyydellä tuo lisäkuluja jonnekin muualle.
Kun rahaa ei ole korjausliikkeisiin, pitäisi muutokset tapahtua aivan prosessien alkupäässä. Tässä tapauksessa oppilaan ohjauksessa, uravalintaneuvonnassa, opiskelupaikan valinnassa jne. Nuoret pitää saada motivoitumaan pohtimaan tulevaisuuttaan. Rehellisesti sanottuna, en tiedä kuinka paljon tällä hetkellä nivelvaiheessa olevia pystytään tukemaan tai kuinka hyvin se uppoaa nykynuoriin. Toivoa sopii, että tilanne on parantunut ja jos ei, nyt on aika toimia. Sillä kun ei ole väliä, onko siivooja vailla koulutusta, merkonomi tai tohtori, tärkeintä on, että jokainen löytää oman paikkansa. Sellaisen, johon kokee kuuluvansa ja jossa on tyytyväinen. Koska motivoitunutta ihmistä tehokkaampaa jäsentä ei yhteiskunta voi toivoakaan.
– D
