Ajatukset ovat lennelleet pari viikkoa usean eri aiheen ympärillä, mutta mikään teksti ei ole löytänyt oikeaa muotoa. Tuntuu, että kaikesta se oma mielipide on ollut liian epämääräinen ja oivallus on ollut kesken. Tämän postauksen haluan nyt puristaa  kokoon, koska uskon päässeeni tässä ainakin väliaikaiseen varmuuteen. Toivottavasti sanat löytävät paikkansa.

Luonnoksessa luki ”äskettäin”, mutta onhan tuosta vierähtänyt vähän pidempi tovi. Bongasin siis Hesarista (1.11.2017, koko teksti vain tilaajille) jutun, joka käsitteli isien kokemuksia erosta. Otsikon perusteella olin valmiiksi vähän tuohtunut, koska itselläni on ollut pitkään periaate, että pienten lasten vanhempien ei pitäisi erota, jos syynä ei ole jokin selvää haittaa aiheuttava tilanne. Siis päihteet ja väkivalta -osastoa. Olen ollut asiassa vähän uhmakaskin, vaikka on selvää, etten tiedä mitä kaikkea erotilanteet pitävät sisällään ja mitä kaikkea taustalla on ollut. Toisaalta uhmakkuutta on lisännyt se, että minäkin olen halunnut erota. Siis ihan tosissani ja vakavissani. Ei niin, että vitsi kun nyt ärsyttää tuo naama, oispa joku muu. Vaan ihan tosissani kokenut, että se puoliso on ihminen, jollaista en todella halua elämääni. Joka tuntuu vain tukahduttavan ja myrkyttävän sieluni. Ihminen, jonka kohtaamisen pyyhkisin pois elämäntarinastani jos voisin. Mutta olenkin valinnut toisin ja sekös jos mikä on aiheuttanut mielessäni manifestin: miksi te tuhoatte kaiken, kun minäkin pystyn tähän? Paljon suurempaa virhettä ei voi ihminen kanssaihmisten kohdalla tehdä: väheksyä toisen kokemusta kuvittelemalla itsensä toisen elämän asiantuntijaksi.

Minun on edelleen vaikea kuvitella tilannetta, jossa oikeasti päätyisimme eroon. Tai saan kuvitelman kyllä kasaan, mutta siinä kohtaa painan jarrua. En halua tätä. En oikeasti. On oltava jokin muu ratkaisu. Olenkin vihdoin omien oivallusten myötä oppinut päästämään irti siitä uhmakkaasta manifestoinnista ja hyväksyn, että toisilla on erilaisia kokemuksia, eivätkö ne liity minuun, koska minullakin on selkeästi omani. Halusin kuitenkin avata, miten itse koen oman tilanteeni. Miksi itse kerta toisensa jälkeen näen eron mahdottomampana kuin parisuhteen elpymisen.

Palataan hiukan sinne alun uhmakkuuteen. Hesarin artikkelissa isät siis kertoivat eron syyksi läheisyyden ja seksin puutteen. Päässäni kiehui. Ihan oikeasti? Tuollaisen takiako ihmiset ihan oikeasti eroavat? En väitä, etteikö ne olisi ehdottoman tärkeitä parisuhteessa, mutta tuli heti olo, että täytyy parisuhteen olla heikoissa kantimissa jo alusta alkaen, jos perheelliset lopettavat suhteensa siihen, että on halailu vähän unohtunut siinä vaippa-arjessa. Eikö voisi antaa vähän siimaa toiselle ja suhteelle? Tämä osui myös arkaan paikkaan, koska siitähän omassakin tilanteessa oli kyse. Samoin kuin siitä iänikuisesta kommunikointihäiriöstä. Mietin onko ihmiset oikeasti nykyään niin itsekkäitä ja malttamattomia, etteivät kestä hetkenkään epämukavuutta ja alamäkeä tai viitsi oikeasti panostaa aikaa ja energiaa tilanteen ratkaisemiseksi? Koko ajan pitää saada mielihyväkeskukselle ärsykettä kaiken muun kustannuksella? Minä minä minä minä! 

Pitkään tuntui (puhun nyt vuosista, en päivistä tai viikoista), että emme enää löydä yhteistä säveltä. Että toinen ei kuule mitä sanon, eikä toisaalta halua edes yrittää kertoa mitä omassa mielessä liikkuu. Sehän on ihan täysi pattitilanne. Betoniin valettu rautaseinä. Silloin aloin tosissani miettiä eroa. Enkä vain sitä, että haluan erota, vaan kuvittelin mielessäni, mitä eroaminen ihan oikeasti käytännössä tarkoittaisi. Töihin paluutani aiemmin kuin haluaisin. Lapsiluvun jäämistä vähempään kuin toivoisin. Elintason laskua. Yksinäisyyttä. Lapsista erossa olemista säännöllisesti. Toista kotia, jossa tehtäisiin asiat toisin, eli väärin. Uusia puolisoita. Ei enää yhteisiä kokemuksia perheenä samalla tavalla. Jne. Monesti kävin listaa läpi, kymmeniä kertoja etsin vapaita asuntoja lähistöltä. Aina päädyin samaan, pettyneenä huokaisten. Olen vankilassa, parisuhde on jumissa, mutta en halua sitäkään, mitä on tämän suhteen ulkopuolella.

Koin, että koska perhe-elämän kuitenkin toimi suhteellisen hyvin ja lähinnä vain parisuhde oli toimimaton, olisi ollut suunnattoman itsekästä lähteä pois. Tajusin, että minun onneni koostuu monesta palasesta, eikä parisuhde ole isoin. Vaikka kumppani tuntui ihan paskalta, olin onnellinen, kun teimme perheenä kesälomaretken jonnekin kivaan kohteeseen. Tuntui hyvältä pyöräillä porukalla leikkipuistoon aamupäiväksi. Koin mukavaksi olla äiti ja isä. Illalla voisi haistattaa taas pitkät vaimoudelle.

Olen kuitenkin luonteeltani ärsyttävän sinnikäs ja koska olin päättänyt jäädä suhteeseen eikä puolisokaan saanut aikaiseksi lähteä, päätin jatkaa yrittämistä. Toinenkin on tullut vastaan. Matkaa on vielä, pikku hiljaa pieniä solmuja on alkanut kuitenkin aueta. Välillä vieläkin ottaa päähän niin rankasti, että toivoisin valinneeni aikoinani viisaammin, mutta unohdan sen aiempaan verrattuna nopeasti. 

Koinkin todellisen ”nimenomaan!” -hetken, kun tuon Hesarin artikkelin lopussa yksi isä kertoo katuvansa eroa, vaikka on hyvässä uudessa suhteessa. Että ei se varmaan olisi sellaista ollut loputtomasti. Nimenomaan! Elämässä on vaiheita, eikä ne aina ole kivoja. Valitettavasti yksi ongelma on se, että parisuhteessa tosiaan on kaksi ihmistä ja molempien pitäisi sitoutua ja tosissaan yrittää. Molempien pitäisi puhua ja kuunnella. Se on vaikeaa.

Väittäisin, että suurimpia ongelmia ei suinkaan ole lasten ikä tai lukumäärä, eikä edes itsekkyys, vaan ne kuuluisat kommunikointitaidot ja ylipäätään parisuhdetaidot, joita ei automaattisesti opeteta missään. Moni ei vain kerta kaikkiaan saa suutaan auki tai sieltä tulee jotain ihan kamalaa ulos, joka ei edes oikeastaan liity siihen, mitä haluaisi sanoa. Tai sitten ei haluta edes oppia, kun pelätään jotain. Miten sellaisen kanssa sitten keskustelee? Muuta kuin pyytää allekirjoitusta eropapereihin.

On tarpeellisia eroja, mutta uskon että on myös turhia eroja. Sellaisia, jotka olisi voitu välttää. Kuka meille opettaisi niitä parisuhdetaitoja, ettei tarvisi jokaiseen kuoppaan itse astua? 

– D