Vanhemmuuden pimeä puoli, josta kukaan ei varoittanut
Valvotuista öistä ja katkonaisista unista tietää kyllä kaikki. Toki yllätyksenä voi silti tulla, kuinka rankkaa se todella on. Mutta olen huomannut, että tulevia vanhempia varoitellaan lähinnä juuri näistä lastenhoitoon liittyvistä haasteista, tarkemmin jopa vauvavuoden haasteista. Olen kyllä itsekin sitä mieltä, ettei pidä kiirehtiä asioiden edelle liikaa, teinivuosista on parempi murehtia vasta kun ne on käsillä, hoidetaan vaippaihottumat ensin.
Samalla kuitenkin kun puhutaan vanhemmuuden kuluttavuudesta, olisi hyvä ottaa esille myös ne näkymättömät osa-alueet, jotka eivät välttämättä niin konkreettisen näkyvästi väsytä, mutta jotka kuitenkin painavat vanhempien harteilla. Myös vauvavuoden jälkeen.
Minä huomaan välillä todella väsyväni siihen epävarmuuteen, joka on usein läsnä lasten kasvatuksessa. Etenkin nyt kun esikoisemme on 7-vuotias, kasvatusasiat tuntuvat olevan paljon aiempaa enemmän tapetilla. Eivätkä ne ole mitään helppoja. Olen usein neuvoton vauhdilla itsenäistyvän, mutta silti vielä pienen lapsen edessä. Jatkuvasti on mielessä, teenkö nyt oikein vai väärin, mitä tästä seuraa tulevaisuudessa, oppiiko lapseni tästä sen mitä toivon vai päinvastoin? Mihin lapsi on jo valmis, mihin ei? Kukaan ei kerro, se epävarmuus on vain yksin kannettava. Tuloksen näkee monessa asiassa vasta niin pitkän ajan päästä, että silloin on enää myöhäistä korjata. Se on pelottavaa. Tai viitteitä saattaa alkaa näkyä aiemmin ja sitten pitäisi osata tehdä juuri oikea korjausliike.
Yksi suurimpia yllätyksiä minulle on ollut riittämättömyyden tunne ja kuinka upottavan synkkää se voikaan olla. Ehdinkö antaa kaikille joka päivä sellaista huomiota, mitä kukin kaipaa? Jaksanko olla riittävän läsnä kaiken oheishärdellin jälkeen? Jatkuvasti mukana seuraa tunne siitä, että aivan kaikki jää kesken tiskeistä leikkeihin. Se on musertavalla tavalla turhauttavaa ja aiheuttaa epäonnistumisen tunnetta lähes päivittäin.
Yksi vanhempi totesi joskus tajunneensa, kuinka huoletonta elämä olikaan ennen lapsia. Se on totta, eikä sitä todellakaan voi mitenkään huomata ja tajuta nauttia siitä silloin. Onhan jokaisella aina kaikenlaisia huolia, eikä niitä missään nimessä pidä vähätellä. Ero lasten astuessa kuvaan on kuitenkin siinä, että omien huoliensa lisäksi vanhempi ottaa kannettavakseen jäävuoren verran jonkun toisen murheita. Huolet alkavat aika lailla plussatestistä, enkä usko koskaan kokonaan loppuvan. Meneekö raskaus kesken? Kehittyykö lapselle jokin synnynnäinen elämää haittaava vika? Käynnistyykö synnytys ennenaikaisesti ja selviääkö lapsi siitä? Syntyykö lapsi elävänä? Hengittääkö vauva? Miksi vauva itkee? Putoaako se nyt tuolta tuolilta (voi miten monta kertaa!)? Kaatuuko lapsi noin huolettomasti juostessaan? Löytääkö kavereita? Eksyykö hän koulumatkalla? Tuleehan hän kotiin? Sotkeutuuko hän vääriin ihmisiin? Pärjääkö koulussa? Löytääkö hän oman polkunsa? Jne jne jne. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sen raskaampi huolen tunne on, nyt toistaiseksi. Toisaalta luottaa, toisaalta haluaisi vain pitää lapsen ihan tässä, sylissä.
Siihen liittyen jatkuva luopuminen nostattaa myös joinain hetkinä kyyneleen silmäkulmaan. Siitähän tässä on kyse: opetetaan lapset lentämään. Kasvatuksen perimmäinen tavoite on tehdä itsensä tavallaan tarpeettomaksi. Ja se on aika musertava ajatus, kun samalla kuitenkin rakkaus omaan lapseen on niin perustavanlaatuisen ehdotonta. Lapsi on pala itseä. Kuka haluaisi luopua jostain elintärkeästä osasta itseään? Sen huomaa jo niissä pienissä hetkissä, kun lapset ovat esimerkiksi lähteneet isänsä kanssa viikonlopuksi mummilaan. Siis toiseen kaupunkiin, apua! Tuntuu kuin kaikki raajat olisi viety. Vaikka on ihanaa olla hetki rauhassa, on käsin kosketeltavissa miten jotain aivan olennaista puuttuu.
Kuolema on ollut elämässäni läsnä niin pitkään kuin muistan, mutta lasten myötä on kuolemanpelkoni konkretisoitunut merkittävästi. Minä olen äiti, minä en voi kuolla nyt! Välillä pelko iskee luihin ja ytimiin täydellä voimalla, kun ajan kaupasta kotiin. Mitä jos ajan kolarin juuri nyt? Miten lasten käy? Minun on vaikea olla lasten kanssa eri kaupungeissa. Jos jotain sattuisi, on aika sama onko välimatkaa kilometri tai 150 kilometriä, mutta jostain syystä sattumusten todennäköisyys kasvaa pääni sisällä suhteessa välimatkaan. Olikin omaa perusluottamustani järisyttävä se musertava avuttomuuden tunne taannoin, kun vain vajaan kilometrin päässä lapseni oli evakuoitu muiden koulunsa oppilaiden kanssa mahdollisen vaaratilanteen vuoksi, enkä voinut tehdä mitään.
Avuttomuuskin on syytä lisätä tähän listaan. On turhauttavaa, kun ei syystä tai toisesta voikaan auttaa lasta. On kamalaa katsoa vierestä kun lapsi kärsii, oli kyse sitten sairastamisesta tai lapsen ääriviivat ylittävästä kiukunpuuskasta.
Ei ole ollenkaan helppo homma olla vanhempi. Raskainta ja hienointa on se tunteiden vuoristorata, jonka vanhemmuus tuo mukanaan. Upeinta ja kauheinta on se kaiken kattava rakkaus, joka antaa elämälleni kaikki värit mustasta keltaiseen. Sen ylitsepursuavan ilon ja onnen sekä loputtoman huolen ja pelon. Koko elämän kirjo yhdessä ihmissuhteessa, usein myös yhden päivän aikana. Monessa suhteessa pääsisin paljon helpommalla ilman lapsia. Silti en vaihtaisi tätä mahdollisuuden tarjoutuessakaan mistään hinnasta pois. Hyvä voittaa pahan, forever and always.
– D