Tämä on aihe, joka on pyörinyt pitkään mielessä ja oikeastaan vasta nyt kun otsikko täydentyi mielessäni kiitollisuudella, pystyn kirjoittamaan tästä. En kyllä ole ollenkaan varma, saako tästä mitään selkoa ja onko oikeastaan koko ajatukseni pyllystä eikä vain positiivisuus. Mutta yrittänyttä ei laiteta, joten kohti sivuraiteita, kuten yleensä!
Minua on ärsyttänyt melkein aina ihan hirvittävän paljon ”liian iloiset” ihmiset. Sellaiset, joita ei tunnu maailman pahuus painavan harteilla ollenkaan. Sellaiset, joille ei koskaan tapahdu mitään ikävää. Sellaiset, jotka vaativat sinuakin ajattelemaan positiivisesti. Alkuun ärsytys liittyi kateuteen siitä, miten niiden iloisten ihmisten elämä näytti olevan niin paljon helpompaa kuin omani. Toisaalta se oli myös turhautumista siitä, että niillä iloisilla ei tuntunut olevan mitään käsitystä todellisesta elämästä, todellisista vaikeuksista, joita ei käännetä hyväksi pelkällä positiivisuudella.
Nyt myöhemmällä iällä eniten ärsyttää se, että kaikesta pitäisi löytää jotain hyvää, jotain positiivista. Yök. Minun mielestäni ei tarvitse. Minun mielestäni se on epärealistista siloittelua, kaikessa ei tarvitse olla mitään hyvää, jotkut asiat saa olla ihan vaan rehellistä paskaa. Mielestäni kaikesta hyvän löytäminen ei myöskään auta välttämättä yhtään mitään. Johonkin pikku juttuun se ehkä voi auttaa, jos jo lähtökohtaisesti valittaa niin sanotusti turhasta, mutta eipä se ketutus hometalosta välttämättä laimene ollenkaan, vaikka silloin tarjoutuukin mahdollisuus muuttaa jonnekin vielä kivempaan kotiin. Ensinnäkään elämä ei ole niin mustavalkoista ja toisekseen, kyllähän se nyt v***ttaa.
Ehkä kyse on vain semantiikasta, ehkä positiivisuus sanana vain edustaa minulle tyhjää kumisevaa epärealistista höttöä. Koska sen sijaan kiitollisuus on pelastanut minut monelta turhalta rypemiseltä. Ja etenkin liian pitkään kestävältä rypemiseltä. Eikä sen tarvitse liittyä siihen käsillä olevaan paskaan millään tavalla, mutta monissa tilanteissa on auttanut, kun olen rinnalle listannut, mistä asioista olen kiitollinen. Se on auttanut saamaan asioihin suhteellisuudentajua ja ottamaan paskan vastaan vähän kevyemmällä mielellä. Se on myös opettanut sitä kuuluisaa armon antamista: kun paskaa sataa oikein huolella, kiitollisuus jostain perustavanlaatuisesta kuten puhtaasta vedestä ja täydestä jääkaapista saa tajuamaan, että on ihan OK vedellä kaikessa mahdollisessa rimaa alittaen, ihan vain jotta jaksaa sen kuran läpi. Kun on muutenkin vaikeaa, ei ole pakko joka hemmetin asiassa puskea läpi harmaan kiven.
Kiitollisuuden löytäminen auttoi myös uupumuksen kanssa. Ei paljon lohduttanut oman ja lähipiirin tsemppaamiset syksyn saattamis-/hakemisrumbassa, että ainakin saan liikuntaa ja olen ensi kesänä superissa kunnossa. Ensinnäkin, en ole, koska suklaata on kulunut vähintään samassa suhteessa ja toisekseen, kun en hitto halunnut mitään urheilua siinä kohtaa elämääni, eikä mitkään elintasomakkarat silloin mieltä vaivanneet! Halusin maata sängyssä ja rötvätä kotona surkeudessani. Ei paljon liikunta kiinnostanut siinä vaiheessa. Eikä sellaisessa tilanteessa auta mitkään positiiviset ajatukset. Sen sijaan, kun aloin vähän päästä jaloilleni, huomasin kiitollisuus-harjoitusten oikeasti auttavan. Kun otti päähän lähteä kolmatta kertaa liikenteeseen hakemaan tytärtä kerhosta, mietin että tämä kyllä on perseestä, mutta olen iloinen siitä, että seuraavana päivänä ei tarvitse lähteä mihinkään, jos ei huvita. Nykyään teen tätä todella tietoisesti, kun ottaa päähän ja tuntuu että luhistuu kurjuuden alle, mietin kaikkia niitä asioita, joista olen kiitollinen. Vaikka silti se jokin asia x harmittaisi, sen jaksaa paremmin kantaa, kun huomaa, ettei se harmi edusta koko elämääni, vaan oikeastaan aika pientä osaa siitä.
Ehkä kyse tosiaan on pilkunviilaamisesta. Minulle positiivisuus edustaa jotain aavistuksen keinotekoista, jotain päälleliimattua. Positiivisuus kuulostaa totuuden kieltämiseltä, silmien sulkemiselta maailman pahuudelta. Se on sellaista, että ollaan nyt vaan niin kamalan iloisia, niin huolet lakkaa painamasta. Naama hymyyn, niin johan lakkaa ketuttamasta. Minulle kiitollisuus sen sijaan on iloa myös kurjan keskellä. Kiitollisuus hyväksyy kuran ja loskan, mutta muistuttaa hyvästä sen rinnalla, väheksymättä niitä negatiivisia tunteita.
Jossain joskus luki, että masennukseen taipuvaiset ihmiset ovat yltiörealistisia. Siinä missä ns. terveet ihmiset pystyvät luomaan eräänlaisen utopian ympärilleen, ”masentuvaiset” kantavat jatkuvasti harteillaan koko maailman tuskaa. Tunnistan tämän itsessäni. Minun on vaikea unohtaa maailman hätää kärsiviä, lapsensa menettäneitä, sodan jaloissa sinitteleviä sekä kaikkia muita vääryyttä kokevia ihmisiä ja se tekee elämästä usein raskasta. Tällaisille ihmiselle se ”peruspositiivisuus” tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta kiitollinen voin olla, niin monesta asiasta. Ihan jo pelkästään siitä, että vaikka kaikkea ikävää olenkin kokenut, on silti tosi monta ikävää, joista minulla ei ole omakohtaista kokemusta. En voi sulkea mielikuvitustani ja olla tuntematta muiden pahaa luissani ja ytimissäni, mutta voin kaikessa hiljaisuudessa olla kiitollinen, että sain tänäkin iltana peitellä kolme ihanaa lasta nukkumaan tietäen, että lähes 100% todennäköisyydellä, me kaikki heräämme seuraavanakin aamuna, eikä tässä maailmassa paljon muuta kannata nukkumaan mennessä toivoakaan. Paska tulee kyllä ajattelemattakin.
– D
