Pitkästä vihasta ja märehtimisestä

Matkustin mielessäni teini-ikään, jossa ystäväni oli tosi vihainen minulle jonkin aikaa. Elämääni mahtuu nykyäänkin jos minkälaista mököttäjää ja mielensäpahoittajaa, ja aloin miettiä, millainen loukkaantuja minä olen.

En ole koskaan mieltänyt itseäni pitkävihaiseksi. Saatan suuttua ihan ilmiliekkeihin, minkä jälkeen tarvitsen kyllä tovin jäähdyttelyä, mutta päiväkausien passiivis-aggressiiviseen mököttämiseen minusta ei ole. Päinvastoin, minulla on pakottava tarve saada asia käsiteltyä ja mieluiten aika nopeasti. En jaksa kantaa kiukkutaakkaa pitkään, koska kietoudun ja suorastaan hukun siihen tunteeseen muuten.

Huomasin kuitenkin, että vaikka en päällepäin olisikaan pitkään vihainen, saatan pinnan alla kantaa loukkaantumisen kokemusta pitkään mukanani. Voin siis vallan mainiosti olla ystävällinen ja ylipäätään puheväleissä jonkun ihmisen kanssa, mutta sisällä märehdin edelleen pahaa mieltä.

Tilanteita on erilaisia ja märehtimisen tyyli ja kesto ovat tietysti tapauskohtaisia. Isommissa asioissa märehtimisen yleensä katkaisee asiasta suoraan puhuminen ja tarpeen mukaan anteeksipyytämiset ja -antamiset puolin ja toisin. Toki senkin jälkeen saatan olla vielä tovin haavoilla, mutta paraneminen kuitenkin on jo alkanut. Sitten on ne sellaiset yksipuoliset tilanteet, joista toinen osapuoli ei siis edes hyvin todennäköisesti tiedä mitään. Olen hyvin herkkä ja itsetuntoni on ohut kuin silkkipaperi. Epäilen herkästi toisten positiivista suhtautumista itseeni ja jo pieni äänenpaino tai sanavalinta saattaa saada tuntosarveni värähtelemään. Nämä eivät suoranaisesti vihastuta eivätkä sinänsä liity pitkävihaisuuteen, mutta märehtimiseen sitäkin enemmän. Lähinnä itselle tulee tunne, että tuo pitää minua nyt ihan idioottina. Tämä menee itsestään ohi ajan myötä. Yritän itse aktiivisesti unohtaa asian, mutta myös huomaamattomasti korjata. Eli saatan myöhemmin paikkailla sanomaani ujuttamalla sitä muun keskustelun sekaan, mikäli siis koen itse höpötelleeni pönttöjä. Tarkkailen myös toisen käyttäytymistä, haluaako hän vielä olla tekemisissä vai ei. Saatan jopa itse antaa tilaa ja olla ottamatta yhteyttä hetkeen, koska en halua tyrkyttää itseäni. Haluan odottaa toisen aloitetta selvittääkseni, kelpaanko vielä. Näitä en kehtaa ottaa suoraan puheeksi, koska en halua vaikuttaa pikkumaiselta.

Vaikeimpia ovat ne tilanteet, joissa loukkaannun ihan toden teolla ja syvästi, eikä asiasta puhuta. Joidenkin ihmisten kanssa on helppoa tai helpohkoa puhua vaikeistakin asioista, mutta joidenkin kanssa ihan mahdotonta. Joistain vain tulee niin voimakas tunne, ettei kyseinen henkilö pystyisi vastaanottamaan ollenkaan omaa loukkaantumista, niin sitten ei itse edes halua yrittää. Aika auttaa toki pääsemään yli, mutta huomaan, että itselleni luo esteitä oma tarpeeni tulla ymmärretyksi ja huomioiduksi. Herkästi ajattelen, että jos vain heti jatkan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, se olisi oman loukkaantumisen tunteen väheksymistä. Kuin sanoisin, että ole hyvä, minua saa kohdella ihan niin huonosti kuin haluat, minua ei tarvitse arvostaa, koska minulla ei ole arvoa.

Ehkä en ole pitkävihainen, sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta märehtijä kyllä olen. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. Raskasta se ainakin on toisinaan. Joskus olisi vain niin paljon helpompaa antaa olla. Samalla se tekee minusta myös herkemmän siellä aidan toisella puolella. Siellä, mistä voi loukata toista. Joskus epäonnistun, mutta ainakin yritän huomioida toisten tunteet, koska tiedän, miltä satuttaminen tuntuu.

– D