Tuskallinen hetkessä eläminen – kun rakas katoaa
Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että läsnäolon taito ja hetkistä nauttiminen silloin kun ne ovat käsillä ovat tärkeitä taitoja. Viime syksyn aikana kuitenkin opin karvaasti, ettei se hetkessä eläminenkään aina ole kovin mukavaa, eikä missään nimessä minulle ainakaan riittävää. Siinä missä mietelauseet vähättelevät eilistä ja huomista, minusta ne ovat tärkeitä. Muistelu ja haaveilu, elämän jatkumo, ne ovat tärkeitä minuutemme elementtejä.
Minulle rakas ihminen sairastaa Alzheimerin tautia ja se on edennyt jo pitkälle vailla hidasteita näköpiirissä. Asumme eri kaupungeissa, joten suhteemme ja tietoni hänen voinnistaan ovat pitkälti puhelimen varassa. Toisaalta osittain juuri siksi alun muutos oli minulle niin selvä. Vivahteen muutokset puheessa olivat helposti havaittavissa, kun elekieli ja olemus eivät lisänneet häiriötä viestintään. Ensimmäisiä havaintojani lisääntyneen unohtelun lisäksi oli pelko, joka kuului hänen äänessään. Se pelästytti minutkin ja surin hänen puolestaan. Täytyi tuntua sanoinkuvaamattoman kamalalta, kun huomaa jotain tapahtuvan, mutta ei ymmärrä mitä. Puhumattakaan todentuntuisista vainoharhoista.
Minun silmissäni Alzheimerin tauti mädättää aivot pala palalta, kunnes ei ole enää mitään mädätettävää. Jokainen voi miettiä, mitä ihmisestä on sitten enää jäljellä. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, kuinka kammottavasta sairaudesta on kyse. Tietoni perustui lähinnä Greyn anatomiaan, jossa päähenkilön äiti ja myöhemmin toinenkin henkilö sairastivat kyseistä tautia. Heidän oireensa kuitenkin keskittyivät muistiin, mutta onhan aivoissa muutakin eikä tuo tauti suinkaan pysähdy muistikeskukseen.
Hurjinta on ollut huomata, että jos mielestä häviää eilinen ja ymmärrys ei riitä huomiseen, keitä me enää olemme? Juuri se on aina siihen asti määrittänyt meidät nykyhetken lisäksi; mistä olemme tulleet, mitä kokeneet ja mistä vielä haaveilemme. Läheiseni tuntuu eri ihmiseltä, hänessä on piirteitä, joita en osaa nimetä, saati tunnista häneksi. Soitan hänelle edelleen usein, mutta jokainen puhelumme on oma erillinen tapahtumansa. Juttu ei jatku edellisestä eikä seuraavaan. Joka kerta on kuin aloittaisi puhtaalta pöydältä. Hän kyllä peittää sairautensa vielä taitavasti, sitä en tiedä, onko se enää tietoista. Niin tai näin, minä suon sen hänelle. Vältän kysymästä asioista, jotka vaativat muistamista, enkä suoraan korjaa hänen sanomisiaan. Sen sijaan yritän aina saada hänet nauramaan.
Ihminen, jonka tunsin ja johon turvauduin, on jo poissa. Silloin tällöin näen hänestä vilahduksen, mutta se katoaa äkkiä. On vain rippeitä sieltä täältä, irrallisia hetkiä, jotka eivät liity toisiinsa. Jotka eivät enää sovi siihen kuvaan, joka joskus oli. Tämä sairauden hirvitys on hidas kuolema ja se on silkkaa kidutusta läheisille. Se viivästyttää väistämätöntä julmalla tavalla. Hän ei itse enää luultavasti ymmärrä olevansa sairas, mikä on jollain tavalla lohdullista. Minuuden mukana häviää ymmärrys ja tietoisuus.
Hän muistaa minut vielä. Ainakin luulen niin. Ainakin jotenkin. Jokainen ”hei hei” on silti ”hyvästi”, koska en voi tietää, kuka seuraavalla kerralla vastaa puhelimeen.
– D