Yhden kirjoittajan writer’s blockin anatomia

Olen aiemmin kirjoittanut luovuudesta täällä, siitä miten luovuuteni puhkesi kun sille tuli tilaa. Nyt olen ymmärtänyt, että kukkiakseen luovuus tarvitsee sitä tilaa ihan jatkuvasti. Ahtaassa ja täyteen tuupatussa päässä ei synny uutta, ei vaikka kuinka pinnistelisi. Luovuutta ei voi pakottaa, sitä voi ainoastaan rohkaista ja tukea. 

Olen myös huomannut, että vaikka mielessäni on paljon aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, konkreettiseen kirjoituspuuhaan on ollut vaikea tarttua, eikä sanat järjesty paikoilleen. Uskon, että ongelmana on ollut pitkälti tilanpuute. Kirjoittaminen on livahtanut hoidettavien asioiden listalle ja survoutunut muiden juoksevien asioiden puristuksiin. Siellä ajatukset ovat tukahtuneet, eikä niistä ole pystynyt muodostamaan lauseen lausetta. Jotkut tekstit saattavat syntyä nopeastikin ja vaivattomasti, mutta sitä on edeltänyt jonkinlainen ajatusprosessi, jolle on ollut aikaa ja tilaa. Minä olen pohtija, jonka täytyy rauhassa vähän märehtiä asiaa kuin asiaa, ennen kuin saan itse siitä mitään ulos.

Toisaalta tuottamani sisältö kumpuaa usein hyvin syvältä itsestäni, omista kokemuksista ja tunteista, joiden kohtaaminen ei aina ole helppoa. Päinvastoin se on yleensä vähintäänkin työlästä ja toisinaan myös henkisesti rankalla tavalla kuormittavaa. Monet ajatuksistani, keskeneräisetkin, ovat seurausta kivuliaasta itsetutkiskelusta, jolloin on joutunut kohtaamaan itsensä juuri sellaisena kuin olen sillä hetkellä ollut. Ei sellaista aina jaksa. Etenkään tässä elämäntilanteessa, jossa välillä tuntuu että ainoa pohdiskelu mille riittää voimavaroja, on sen suunnittelu miten pääsisi hetkeksi yksin vessaan arjelta piiloon.

Minusta ei olisi kirjoittamaan valmista tekstiä joka päivä, ei nyt. Aivoissa ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Mutta on kiinnostavaa, mihin kaikkeen sitä taipuu, kun ymmärtää omia prosessejaan. Elämässä parasta on juuri itsestä oppiminen, miten paljon se avaakaan ovia. Jos vain uskaltaa avata ovet ensin itseen.

– D