Taistelu jota ei voi voittaa: ikääntyminen
Mikä vanhenemisessa pelottaa?
Esiteininä vanhenemista odotetaan kuin uutta kuuta nousevaa, koska sitten ”isona” saa tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa, pääsee raflaan, saa ajaa autoa ja juoda viinaa (no ei näitä kahta samanaikaisesti tietenkään) ja vaikka mitä muuta! Ikääntymistä odotetaan ja yritetaan kaikin keinoin vaikuttaa vanhemmalta mitä ollaan. Lapsilla/teineillä on kiire kerätä lisävuosia!
Mitä sitten tapahtuu? Häh!
Varsinkin täällä blogiscenessä nousee usein ajatus että vanheneminen/ikääntyminen on asia, jota tulisi välttää viimeiseen asti. Pari-kolmekymppiset esittelevät kilvan erilaisia ikuisen nuoruuden takaavia seerumeita, voiteita, lisäravinteita ja ruokavalioita ja ohjeita sataa muutenkin tuutin täydeltä kuinka tätä arsenaalia on täysillä alettava hyödyntää HETI, ettei ajan kuluminen vain näy ihossa ja ilmeessä.
Kuvissahan on helppo poistaa rypyt, siloittaa sieltä ja täältä, korostaa halutuista paikoista ja häivyttää epätoivotuista, joten illuusio ikinuoruudesta on helppo säilyttää. Mutta kestääkö pää sitten kun on pakko astua kuvista ulos ja näyttäytyä ihmisten ilmoilla ilman filttereitä tai säätöä?
Toki on tärkeää pitää itsestään huolta, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, mutta jos Ikuisen Nuoruuden ulkoisesta tavoittelusta tulee yksi tärkeimmistä asioista elämässä, niin aika dead end-missiohan se on.
Jokainen meistä rypistuu, rutistuu, venyy ja vanuttuu vaikka miten vastaan pyristelisi.
Ikä näkyy lopulta vaikka mitä tekisi. Miksi siis asia, joka on väistämätön ja jokaiselle tapahtuva saa monet käyttämään (järjettömän) ison osan energiastaan sen peittämiseen?
Mielestäni ikä saakin näkyä! Ja vaikka olenkin itse jo 57vee ei mielipiteeni takana kuitenkaan ole ”happamia ovat pihlajanmarjat, sanoi Kettu”-ilmiö, vuosien kertyminen on yksinkertaisesti minusta aina ollut seikkailu ja jokaista uutta ikävuotta olen innolla odottanut. Olen teinistä asti myös ajatellut, että ikääntyminen tekee ihmisistä kiinnostavampia sisäisesti ja mielenkiintoisemman näköisiä ulkoisesti, koska vuosien myötä se oma persoona alkaa näkyä enemmän.
Suuri osa pari-kolmekymppisistähän on kuin klooneja keskenään! Median esittelemien meikkityylien ja samojen oppien ja mallien mukaan itsensä tuunanneet naisoletetut ovat kyllä kauniita, mutta täysin persoonattomia. Eikähän siinä sinällään mitään pahaa ole – moni saa massasta ja siihen kuulumisesta turvaa ja jos sillä ihmisen elämä helpottuu, niin sehän on mahtavaa!
Silti siinä vaiheessa kun ihminen (valittavan usein naispuolinen) yrittää pysyä ulkoisesti parikymppisenä vuosikymmenestä toiseen, alkaa minua naurattaa, surettaa ja joskus jopa vähän säälittääkin.
Jos perusta omalle arvolle ja ihmisyydelle on trendien asettamat ulkoiset määreet, on tulevaisuus aika ahdistava, eikö?
Enkä tarkoita sitä, että itsenä hoitamisessa ja huoltamisessa olisi jotain pahaa, päinvastoin! En vain voi sille mitään että minua puhalluttaa klikkiotsikot, missä kauhistellaan julkkisten ikääntymistä ja esitellään kuvapareja vuonna x ja vuonna nyt ”tunnistamattomaksi muuttunut” se ja se…vuodet vierii ja vieriminen uurtaa ihoa – se on NORMAALIA!
Kolmekymppinen on kaunis haluttava ja seksikäs kolmekymppisenä, ilman että pitäisi näyttää teiniltä.
Nelikymppinen on kaunis, haluttava ja seksikäs nelikymppisenä ilman että tarvitsee yrittää epätoivoisesti näyttää parikymppiseltä.
Viisikymppinenkin on kaunis, haluttava ja seksikäs ihan viisikymppisenä, kuten myös kuusikymppinen kuusikymppisenä, seitsenkymppinen seitsenkymppisenä jne.
Ikuisesti nuori voi olla vain kuolemalla nuorena.
Uskallatko sinä olla ikäisesi vai pelottaako vuosien tuomat muutokset?