Isän hoitopalaveri

Isän hoitopalaverin alkufiilikset olivat surkuhupaisat – tarkoitushan oli keskustella kuntoutuksen edistymisestä ja tulevaisuudesta isää hoitaneiden henkilöiden kanssa.

…paikalla olivat
* isän omahoitaja, joka oli tavannut isäni samana aamuna ensimmäistä kertaa
* toimintaterapeutti, joka oli aloittanut osastolla viikko sitten
* ylilääkäri, joka myös oli aloittanut osastolla viikko sitten

olihan joukossa sentään YKSI henkilö, joka isäni kanssa oli työskennellyt koko hänen kuntoutuksessa oloaikansa, ihana fysioterapeutti.

Tokihan jokainen uusi henkilö vakuutti tutustuneensa hoitohistoriaan, mutta eihän sinne kirjata kuin murusia kaikesta siitä mitä tapahtuu, joten aika ohkainen oli hoitohenkilöiden tietopohja isän tilanteesta.

Äiti istui jännityksestä sinkeänä itselleen epätyypillisesti hiljaa lähes koko tapaamisen ajan, isäni osallistui keskusteluun aktiivisesti ja veljeni piti meidän puolelta ohjat muuten loistavasti käsissään. Minä kirjasin asioita isäni pyynnöstä ylös ja heittelin väliin lisäkysymyksiä ja kommentteja.
Hoitoporukka kertoi selkeästi meille näkemyksensä lähtötilanteesta tähän päivään, isän kuntoutuminen on ollut joka kantilta erinomaisen jouhevaa ja alkutilanteen huomioonottaen hän on toipunut loistavasti eikä kuntoutuminen ole lähelläkään lakipistettä vieläkään.

Hoitotiimin mukaan on täysin realistista odottaa, että isä kuntoutuu fyysisesti pisteeseen, jossa sisätiloissa ei tarvita tukea ja ulkona kulkiessakin hän tulee pärjäämään tavallisilla kävelysauvoilla.
Näkökentän rajoittuneisuus ja vasemman puolen neglect eivät todennäköisesti palaudu täysin ja näin ollen moottoriajoneuvon kuljettaminen ei tule enää olemaan mahdollista.
Tämä iski isään todella pahasti, vaikka hän yrittikin sitä peitellä. Omatoimisen liikkumisvapauden menettäminen on jumalattoman kova paikka ihmiselle, joka on kuusikymmentä vuotta voinut istahtaa omaan autoonsa ja ajaa minne haluaa, milloin haluaa.
Muutaman kilometrin säteellä hänen kotoaan asumme kuitenkin me lapset ja lapsenlapset – yhteensä 7 ajokortillista henkilöä, joilla on halua ja mahdollisuus avittaa näissä kulkemisissa ja kuljetuksissa. Mutta kyllähän tuota ajokortin menetystä hän joutuu työstämään urakalla.

Se, mihin pisteeseen hänen lähimuistinsa, uudenoppimiskykynsä ja tilan/suunnanhahmottamisensa palautuu selviää kuluvan vuoden aikana – mutta tämän hetkiselläkin toimintakyvyllä asiat hoituvat erinomaisesti, joten ilman isoja ongelmia hän selvinnee jatkossakin. Puhelimen, tabletin ja tietokoneen käyttö onnistuu isältä ok, hitaanlaisesti, mutta mitäpä kiirettä eläkeläisellä olisi? Kaikki asiat ennen aivoverenvuotoa ovat kristallinkirkkaina hänen päässään – edelleenkin hän mm. päihittää päässälaskutaidoillaan minut mennen tullen!

Palaverin aikana ylilääkäri ”jyräsi läpi” isän viikonloppuloman kotona – äitihän on sitä pelännyt ja epäillyt omaa jaksamistaan ja vaikka mitä muuta, mutta lääkäri teki selväksi, että kuntoutuksen osana yövierailuja on nyt tehtävä. Niinpä siinä istuessa lyötiin lukkoon lauantai-sunnuntai kotiloma ja veljeni lupasi olla yötä vanhempieni luona tukena ja turvana. Huis vaan! Siinä ei ehtineet äiti eikä isäkään kissaa sanoa kun homma oli lyöty lukkoon.

Samaan putkeen lääkäri sujautti lähes ilmoitusluontoisena asiana, että isän kotiutus tapahtuisi sitten elokuun lopussa!

Kuntoutus tulee jatkumaan monimuotokuntoutuksena niin, että sekä fysio- että toimintaterapeutti tulevat käymään jatkossa kotona 1-2 kertaa viikossa.

Wautsivau. Vähän pöllämystyneennä, mutta hyvinkin innoissamme purkauduimme kokoushuoneesta sulattelemaan asioita keskenämme ja omissa päissämme.

Mahtavaa. Mutta samalla pelottavaa. Mutta Mahtavaa. Ihanaa.