Äänikirjasta tuli unikirja
Kesällä 2018 menentin yöuneni liian monien ikävien tapahtumien ja arjen handlaamisen stressin kynsissä.
Illalla sänkyyn mennessä olin yleensä niin väsynyt, että nukahdin kyllä helposti, mutta joka yö heräsin viimeistään kolmen pintaan ja unen saaminen oli lähes mahdotonta ajatusrumban pyöriessä päässä ja pimeyden nostaessa esiin kaikki kuviteltavissa olevat möröt ja mahdolliset onnettomuudet. Ei auttanut lampaiden laskeminen, hengitysharjoitukset eivätkä erilaiset rentoutumismantrat, kaikki mikä vain ikinä voisi mennä huonosti, teki päässäni sen tuhatkertaisesti ja nukahtaminen oli haavetta vain.
Kirjat ovat aina olleet ystäviäni niin hyvinä kuin huonoinankin hetkinä, joten kirjojen puoleen käännyin unettomana ja onnettomanakin. Koska en halunnut valvottaa myös Turjaketta puhelimesta hohtavalla valolla e-kirjaa lukiessa, pakenin äänikirjoihin. Latasin Bookbeatista kirjan ja kun silmäni aamuyöstä aukesivat ja ajatukset alkoivat tappomarssinsa päässäni, tuuppasin korvanapit korviin ja pakenin fiktion maailmaan. Kirjat eivät kyllä varsinaisesti isommin edenneet, vaikka niitä joka yö kuuntelinkin – keskittymällä tarinaan onnistuin yleensä nukahtamaan uudestaan alle kymmenessä minuutissa ja en oikein pysynyt perillä juonesta.
Seuraavana yönä etsin sitkeästi viimeisimmän muistamani kohdan aina uudestaan ja jatkoin kuuntelemista.
Käytännössä etenin tällä tavoin kuuntelemalla varmaankin muutaman sivun yössä, eli en oikeastaan ollenkaan, mutta jos kirja oli vaikuttanut pätkääkään mielenkiintoiselta, luin sen sitten e-kirjana päiväsaikaan.
Äänikirjat ehdollistuivat kuitenkin selkäytimeeni näköjään unenantajina, koska kun nykyään, asioiden vähän tasaannuttua yritän kirjaa kuunnella oikeasti kuunnellakseni, alkaa minua aivan tajuttomasti unettaa, vaikka sitten luureista kuuluvassa tarinassa löytyisi ruumiita kuin hyttysiä suolammelta tai romanttis-dramaattiset käänteet tiristäisivät kyyneliä kivisydämestäkin.
Minä tyttö se alan vain haukotella viimeistään kolmen minuutin kuuntelun jälkeen.
Jee-jee.