Anna mun olla, mitä sä haluut, tästä lasista riitä kuin yhdelle

Anna mun olla, mitä sä haluut, kuolla mun käsivarsille, vai?

Yarin biisissä kohde taitaa olla kyllä nainen, mutta taide on vapautta ja käytän sitä vapautta rallatellessani pääni sisällä kertosäettä Teletappimaisesti uudestaan ja uudestaan.

Haluaisin omaa rauhaa niin että hampaat narisee.

Loma oli tosi kiva ja lomalla oli tosi kivaa eikä parisuhde muutenkaan ole natisemassa liitoksistaan.
Huomaan kuitenkin että olen taas siinä pisteessä, että en haluaisi rakkaan puolisoni olevan 30 kilometriä lähempänä itseäni. Harmi kun emme enää voi kokonaista viikkoa putkeen viettää etätöissä, olisin ajanut samointein Olotilalle ja viettänyt tämän työviikon kesämökin rauhassa.
Yksin.

Mikä ihana sana ja olotila:
yksin.

Turjake on ollut menollaan mökille jo päiväkausia ja minä tyttö olen pitänyt suuni kiinni ja naamani peruslukemilla, että menohalut eivät vain hyytyisi minun riemukkuuteeni lähdön suhteen, mutta ei auto irtoa pihasta ei sitten millään.
Tänään jo töissä vastaanotin viestejä,  joiden perusteella onnessani hyrisin, että taitaapa tänään olla oma rauha nautittavana.
Ja sitten jostain kaukaa kuului kohtalon paskainen nauru: ehei, auto on kyllä pakattu ja lähtövalmiina, mutta T. sanookin että
”lähden (ehkä) huomisaamuna, voidaan tämä ilta yhdessä katsoa vaikka Euroviisuja ja pelata viisubingoa”

No ei voida.

Istun takakuistilla ihailemassa sulavaa lunta ja raikkaassa tuulessa väriseviä punaisia pelargonioita ja hengittelen, ihan vain hengittelen. Kohta lähden lenkille, pitkälle sellaiselle ja sitten linnoittaudun sohvannurkkaan kirjan kanssa.

TARVITSEN yksinoloa. Nyt. Just. Heti.