Candice Carty-Williams: Queenie

Ottaesani Queenien luettavaksi odotin kirjan olevan kevyttä yläpilveä eli chick-littiä POC-twistillä, mutta liekö syy lukijassa vai harhaanjohtavassa markkinoinnissa, mutta kirja oli mielestäni kaikkea muuta kuin vaahtokarkkeja ja shampanjaa.

Heti alkuun Queenie makaa gynekologin vastaanotolla, missä todetaan hänen kokeneen keskenmenon. Lapsen isään hän ei yrityksistään huolimatta saa yhteyttä ja äkkiä tilanne kääntyykin siihen että Queenie ja hänen valkoihoinen poikaystävänsä Tom ”pitävät taukoa”. Se että kyseessä on enemmänkin puhdas ero selviää lukijalle hyvinkin pian, mutta Queenielle ei sitten millään.

Tauon aikana Queenie, joka ei ihan pienestä suostu uskomaan, että ei ole kysymys vain tauosta, lohduttaa/pahoinpitelee itseään sitten  sekoilemalla niin viinan kuin inhottavien miestenkin kanssa. Itsetietoisella ja omaan napaan tuijottavalla Queenielle ei  tunnu olevan arvostusta itseään ja omia tarpeitaan pätkääkään,  vaan  hän taipuu Pumpattavana Barbarana mitä omituisempien kahjojen seksileluksi vaikka saa kokea rujoja fyysisiä ja henkisiäkin vammoja.

Lojaalit ystävät ymmrätävät, auttavat, suojelevat ja nostavat kompuroivan Queenien kerta toisensa jälkeen jaloilleen, kunnes lopulta homma leviää käsiin, ystävät katoavat ja Queenie romahtaa.
Pakkoraossa hän joutuu muuttamaan isovanhempiensa luo, menee lopulta terapiaan ja alkaa vastahakoisesti kelata asioita ja syitä minkä takia hän on päätynyt siihen tilanteeseen missä on.

Chick-littimäistä kirjassa on optimistinen loppuratkaisu, missä ystävyyssuhteet ja perhesuhteet solmitaan uudestaan ja Queenie ymmärtää itseään ja elämäänsä ah, niin paljon paremmin.

Mutta.

Toki kirjassa on hupaisiakin hetkiä ja ehkä tarinan voisi lukeakin takakansilainausten mukaisesti hulvattomana ja  hauskana, mutta minua henkilökohtaisesti ahdisti ja suututti ja suretti kuvaus Queenien elämästä ja valinnoista.
TERAPIA PAKOLLISEKSI KAIKILLE, niin ettei lapsuuden/nuoruuden/elämän kolhujen tai kaltoinkohtelun takia tarvitsi itseään kenenkään antaa toisille väärinkäytettäväksi ja vielä kuvitella ansaitsevansa sitä!!

Omanlaisensa särmän kirjaan teki päähenkilön POC-status – britannianjamaikalainn tausta ja elämänpiiri tuo erilaista taustaa asioille ja käytösmalleille. Mutta kertokaapa viisat lukijani, mikä on korrekti ja oikea tapa kirjoittaa ja puhua suomenkielellä POC-ryhmästä? Tälle en nimittäin löytänyt ”virallista” soveliasta termiä ja koska asia itsessään tuodaan kirjassa suurestikin framille, oli hankala sanoittaa monia kirjan herättämiä ajatuksia.

***tästä nyt tuli vähän outo ”kirja-arvostelu”, mutta kävi tunteisiin***

Kommentit (1)
  1. Sinun verbaliikalla arvosteltuna kaikki kirjat kuulostaa kiinnostavilta, mutta tämä aihepiiri kyllä muutoinkin kiinnostelee. Tuo kyllä itseäkkn vähön puuduttaa, että pinkkikantisten romaanien loppuratkaisut on yleensä ylettömän onnellisia ja juonenpätkät ohuesti yhteen punottu. Kunpa itsekin aina päätä seinään hakattuaan ymmärtäisi itseään ja valaistuisi!
    Miust tuntuu että POC on aika heikosti yleistynyt ja vähemmän suomennettu termi, voin olla väärässäkin. ”Värillinen” kuulostaa vähän alentavalta, eikös myö jonkun värisiä olla kaikki, ja ”ruskea” on kait siitä huono että onkos kaikki sit senkään väriseksi itseään kokevia. Heitit pahan kyssärin! Tota POCia varmaan ainakin akateemiset ja itse siihen ryhmään kuuluvat käyttävät täälläkin.
    Todellakin terapia pakolliseksi kaikille, ja kiintymyssuhteet sun muut mielen häröt mietintään ettei joutuis toisten eikä itsensä satuttamaksi ainakaan niin usein eikä lujaa.

    Oot ihan mahtava kynäilijä kyllä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *