Dingon paluu. Kysyn vaan että miksi?
Perjantaina tuli joka tuutista ”ilouutista” Dingon paluusta keikkalavoille tulevana kesänä.
Osaan minäkin kaikki ne biisit ulkoa ja omaan riemukkaita muistoja Dingon tahdissa vietetyistä hetkistä, mutta silti päälimäisenä nousee mieleeni kysymys Miksi oi miksi?
Dingo oli täydellinen kasaribändi: nättejä poikia, tarttuvia biisejä ja vauhdikkaita keikkoja kuorrutettuna pitseillä, röyhelöillä ja sifonkihuiveilla. Nipan naukuva ääni nostatti kuumia tunteita ja sydämenlyönnit tihenivät Autiotalon ensi iskujen myötä tuplaksi jalkojen pistäessä pakosti tanssiksi.
Mutta miksi oi miksi?
En keksi muuta syytä, kuin että pian kuuskymppisten kukkaron pohjat häämöttävät siihen malliin, että suureen ääneen aikoinaan julistettu ”lopullinen välirikko” kuopataan vähin äänin ja kömmitään lavalle varsin messevien keikkapalkkioiden eurot kannustimena. Vaikka uusiakin biisejä kehuskelevat tehneensä, niin vanhoilla hiteillä rahastus menee läpi.
Itselleni mielikuva pönäköityneistä, kaljuuntuvista ukkeleista ketkuttamassa lantiotaan Sinä ja Minän tahtiin ei nostata muuta kuin naurunpuuskan ja surullisuuden:
Rockandroll ei kuole koskaan, mutta joidenkin muistojen olisi parasta jäädä muistoiksi ilman uudelleen lämmittelyä.