Elämäni vuosikymmenet: 90-luku

Aloiteltiin siinä 90-lukua Tampereen Etelä-Herwoodissa. Sain pätkätöitä postilta ja viereiseltä palvelutiskiltä löytyi ensimmäinen Tamperelainen ystäväni. Mies insinööreili omalla tahollaan, alussa vielä varsin innostuneenakin.
Hain opiskelemaan Tampereen täydennyskoulutuslaitoksen ja yliopiston yhteisprojektiin ”Matkailu- ja kongressialan täydennyskoulutuskurssille” (mikä sanahirviö!) ja pääsinkin sisään, kurssiryhmä oli kokoelma eri ikäisiä ja eri tilanteissa Tampereelle päätyneitä naisia, meitä  oli useampi paluumuuttaja ja loput pitkälti myös uusia Tamperelaisia. Tältä kurssilta löysin toisen Tampere-ystäväni, joka ensimmäisen ystäväni lailla myöskin yhä tänä päivänä kuuluu elämääni.

Elämä oli täynnä tapahtumia, Tampere hurmasi kauneudellaan, aktiivisuudellaan ja tarjonnan kirjollaan totaalisesti. Heti ensimmäisellä viikolla muutettuamme, minä –  urheilun vastustaja, valitsin puoleni: Tappara on terästä!

Yllättävän nopeasti parisuhderintama peittyi harmaisiin pilviin, yhä vähemmän oli hyviä hetkiä ja mies saattoi kliseisesti kauppareissullaan kadota pariksi päiväksi. Juominen lisääntyi ja lopulta tein päätöksen lähteä suhteesta. Alkoholismista ja tämän rakkauden päättymisestä kirjoitin aiemmin Oranssisena täällä.

Suhteen loppupuolella hankin jo pitkään haaveilemani kissaherran Treen Kissojen katastrofiyhdistykseltä. Leevi oli sisaruksineen hylätty Härmälän leirintäalueen roskakoriin. Hyi helvetti ihmisen julmuutta!! Muutaman ajan kuluttua otin Leeville kaveriksi Oton, laiskanpullean pitkäkarvaisen possukissan. Karvapallerot toivat elämään lämpöä, läheisyyttä ja nauruntäyteisiä hetkiä.

Eron jälkeen vietin ystävien kanssa raikulitytön elämää oikein urakalla. 90-luvun alku oli karkkikauppaa itsetietoisille ja itsevarmoille naisille. Heittäydyin täysillä sikamaisiksi Bitchiksi ja käytin hyväkseni ei ehkä niin kaunista, mutta rohkeaa habitustani ja poimin miehiä sieltä ja täältä – vain sysätäkseni heidät syrjään seuraavan komistuksen tieltä.

Eräänä iltana törmäsin sitten uuteen insinööriopiskelijaan (Tampereen TEKUsta niitä löytyi joka lähtöön), jonka samettisilmät saivat polveni pehmeiksi pitemmäksikin aikaa ja varsin nopeaan tahtiin muutimme saman katon alle.

Valitettavasti tälle yksilölle ei sitten pelkkä viina riittänyt, vaikka sitäkin kiitettävästi upposi nuorukaiseen. Mukaan tulivat pillerit ja jauheet ja kaikki mahdolliset mömmöt mitä kekseliäs mies vain käsiinsä sai – hänelle kelpasivat kissojen Diapamit ja särkylääkecoctailitkin, mikäli vahvempaa ei tarjolla ollut.
Muutaman vatsahuuhteluun saattokeikan jälkeen sain tarpeekseni ja erosimme. Olosuhteiden pakosta asustimme vielä saman katon alla minun vuokra-asunnossani, mutta kun eräänä iltana kotiutuessani löysin herran anteliaan blondin kanssa minun sängystäni, lensi tyyppi pienen käsirysyn jälkeen pihalle rinsessansa kera ja sai etsiä yöpaikkansa siitä hetkestä lähtien muualta.

Vuosi -93 jatkui vauhdikkaasti, nautin itsellisyydestäni todella paljon ja sisustin kotini juuri sellaiseksi kuin minä halusin (anteeksi kamala kuvanlaatu!). Ei kompromisseja kenenkään kanssa. Mietin, että en ikinä enää ota ristikseni vakituista miestä. En ikinä.

Kesällä olimme vapaalla samaan aikaan parhaan ystävättäreni kanssa. Vietimme aikaa Susirajalla, josta molemmat kotoisin olimme, sieltä junailimme Helsinkiin, missä ystävättäreni asusti ja Helsingistä suuntasimme Tampereelle. Viini virtasi, miehet ja maisemat vaihtuivat. Nauru, aurinko ja hyvä musiikki kattoivat kaiken. Kesä oli kuin suoraan chick lit-romaanista!

Heinäkuun 9. päivänä suuntana Tampereella oli vaihteeksi yökerho Grand. Tanssimme, flirttailimme, joimme ja tanssimme ja flirttailimme lisää. Illan loppupuolella suuntasin kohti vessoja ja yht´äkkiä vastassani oli mies, jossa oli jotain tuttua. Katselimme toisiamme siinä ryysiksen keskellä ja leveän hymyn levitessä kasvoilleen mies alkoi laulaa telkkarista tuttua suklaamainoksen teemaa
”sinäkö se oot? Näin monen vuoden jälkeen muistatko mua?”.

Siinä se seisoi ihkaelävänä – se Nurmeksen kauppaoppilaitoksen rinnakkaisluokan hurmaava peikkopoika, kenen kanssa ”salaa” halailtiin 10 vuotta aikaisemmin.

Rest is history.

Päädyimme ystävättäreni aktiivisella avustuksella jatkoille luokseni ja vietimme hervottoman hauskan yön ja seuraavan päivänkin yhdessä.

Jatkoimme tapailua, puhuimme ennätyspitkiä puheluja (pisin 8 tuntia putkeen), kävimme syömässä, ravintoloissa, keikoilla…

Helmikuussa -94 muutimme yhteen. Minä aloitin työt YD Autokoulun toimistosihteerinä. Maaliskuussa olimme Tillikassa ja tapamme mukaan pelasimme hedelmäpeliä, kun mies kysyi, josko mentäisiin kihloihin? Nauroin ja sanoin että jos seuraavalla pelikierroksella voitat täyspotin (200mk) niin mennään vain.
Nauru hyytyi kyllä kun näytölle lopsahti 3 x noppa, jossa kaikissa kutoset. Täyspotti.

Mentiin sitten kihloihin.

Alkuvuodesta -95 istuttiin syömässä Astorissa ja siinä kaiken höpötyksen seassa ilmaan heitettiin ajatus, että kaduttaakohan sitä vanhana jos ei kokeile onnistuisiko lisääntyminen. Minähän olin saanut lapsettomuustuomion lääkäriltä parikymppisenä jo, mutta kaduttaisiko, jos ei edes kokeilisi? Samantien viskattiin kukkarossa säilyttämäni pilleriliuska roskiin ja eikun pupustelemaan (sitä kyllä harrastettiin ilman lapsentekotestiäkin überaktiivisesti).

Pam.

Kuukausi Astorin keskustelusta istuin vessassa tuijottaen raskaustestin kahta viivaa ja nikottelin ”hei kultsi tuukko vähän kattomaan”.

Olihan se aikamoinen ylläri. Kun pääsiäisenä ojensin sellofaaniin käärityn ”pääsiäiskukkasen” äidilleni hän pyöritteli sitä ihmeissään ”siis täähän on raskaustesti, miks sie mulle tämmöistä?”
Kun asia lopulta upposi äitimuorin aivolohkoihin alkoi huutonauruhöpötys, joka ei sitten ottanut loppuakseen sen jälkeen lainkaan.

Minusta oli ihana olla raskaana. Olin suorastaan katkera, kun vatsakumpua ei alkanut ilmestyä vaikka miten pullistelin, tosin olihan se helpompi pitää töissä salassa koko raskaus, silloinen pomoni ei ollut oikein kannustava näissä asioissa. Kun lopulta oli pakko kertoa tulevasta äitiyslomasta, pomo katsoi minua tyrmistyneenä ja puuskahti että ”siehän lupasit ettet tee lapsia!”.
Työkaverit kyselivät olemmeko adoptoimassa, koska eivät uskoneet raskauttani. Piti sitten oikein pullistella että sain porukat vakuutettua asiasta. No – äitiyslomalle jäätyäni vatsa kyllä kasvoi sitten vauhdilla.

Tyttö syntyi sektiolla 8.12.95 kello 10:36. Hänestä piti tulla Linda, mutta se peikkotyttö joka rohkeana tillitti meitä silmiin ei ollut Lindaa nähnytkään! Hänestä tuli Ronja ”koodarintytär” Jasmin.

Löysin itsestäni ihan omituisesti äidin. Nautin tytön kanssa olemisesta ja isä touhusi täysillä mukana. Onnelliset isovanhemmat visiteerasivat Tampereella osallistumassa perheemme onneen ja vietimme aikaa myös Susirajalla. Rakkautta. Rakkautta. Rakkautta. 

Kun esikoinen oli vuoden ikäinen iski minuun järjetön vauvakuume. En ikinä ollut kyseistä tautia kokenut  ja se oli suorastaan kauhistuttava kokemus. Hengitin, söin, join, puhuin, lauloin, nukuin vain ja ainoastaan vauvavauvavauvavauvavauvavauva -luuppi hakaten päässäni, tauotta.

Juniori sai alkunsa maaliskuussa -97 ja taas oli ilmoitettavaa suvulle pääsiäisen aikoihin.

Kakkosraskaus alkoi näkyä heti ja minusta tuli oikea Muumimammojen muumimamma. En nähnyt kenkiäni enkä kyllä olisi niitä jalkaanikaan saanut, taisi siinä olla vähän muutakin kuin vauvavatsa edessä. Tuli vähän herkuteltua…

Kaksion käydessä pieneksi haimme kaupungilta isompaa asuntoa ja saimmekin kolmion joulukuussa valmistuvasta talokokonaisuudesta Hallilassa. Muuttopäivän aamuna, 12.12.97  joskus kahden aikoihin alkoivat poltot. Mies passitti minut tyttären kanssa kahvittelemaan ystävättären luo kun itse raahasi muuttolaatikkoja muuttomiesten apuna kuorma-autoon.
Illalla saavuimme uuteen kotiin laatikoiden keskelle. Poltot tulivat tiuhempaa tahtia ja kun saimme tyttären vahdiksi ystävän paikalle, suuntasimme kohti synnäriä.

Synnytys kesti 17, 5 tuntia, joiden aikana minä muutuin kuulema Ilmestyskirjan Pedoksi ja uhkasin jossain vaiheessa tappaa kaikki läsnäolijat ja loputkin Tamperelaiset jos joku ei ja perkeleen nopeasti saisi sitä lasta ulos minusta.
Lääkäri vaihtui ja totesi heti sisätutkimuksen tehtyään, että vauva pyrkii ulos ihan väärästä kohtaa ja määräsi sektion.
Epiduraalipuudutuksessa tehdyn sektion ajan kaksi hoitajaa kyseli minuutin välein etten vain tuntisi mitään. Kuulema oli käynyt joskus niin, että epiduraali oli haihtunut ja…siinä sitten vatsanpeitteet ja kohtu auki kuulostelin että josko pian alkaa sattua.
13.12. kello 10:36, minuutilleen samaan aikaan kuin sisarensa kaksi vuotta aiemmin nostettiin maailmaan ”pieni” poikamme, 57cm ja 5750g täydellistä ihanuutta. Pojalle oli odotusaikana ajateltu nimeä Rasmus Sebastian, mutta haloo – Rasmus Sebastian on herkkä ja hentoinen runopoika – ei tuollainen järkäle voi olla Rasmus. Hänestä tuli Roope Jasper.

Vuosikymmenen loppu meni kotiäiteillessä milloin Tampereella ja milloin Susirajalla.

Arkea piristivät perheen ja ystävättärien kanssa, yhdessä ja erikseen, vietetyt erilaiset kissanristiäiset, festarit ja lomailut. Isovanhemmat vierailivat säännöllisesti ilonamme ja ystäväpiiri pysyi myös aktiivisesti mukana kuvioissa, Mammat kävi välillä myös ankarasti bailaamassa.

Lähes jokaisessa Taloryppäämme kodissa asusteli samassa elämäntilanteessa olevia perheitä ja yhteisömme muodostuikin mukavan tiiviiksi. Pihalla vietettiin mammojen & lasten yhteisiä kahvikekkereitä, käytiin lenkkeilemässä ja iltaisin muutaman hulivilimamman kanssa saatettiin eksyä ”Naapuriin” (baari parin sadan metrin päässä) iltasiidereille.
Lapsilla oli aina kavereita ja jos itselle tuli ongelmia, niin jollekin rapun ovista koputtamalla apua löytyi heti.

Silti muutokseen addiktoitunut mieleni alkoi haaveilla uusista tuulista. Ehkäpä aloittaisimme uuden vuosituhannen toisella paikkakunnalla?