Entäpä jos en halua olla kehopositiivinen

Hear hear ja hatunnosto tälle kehopositiivisuuskampanjoinnille! Mahtavaa että kaikenkokoiset ja näköiset ihmiset saavat rohkeutta olla esillä juuri sellaisina kuin ovat, ilman julkista arvostelua tai mollaamista!

Mutta minua ottaa päähän se, että nyt kaikkien pitäisi  olla kehopositiivisia ja ylpeänä esitellä vatsamakkaroitaan, micheliinejään, takatissejään ja humppakahvojaan.

Minä kun en halua.
Enkä myöskään tykkää.
En ole ikinä tykännyt, en tykkää nyt, enkä tule ikinä tykkäämäänkään OMALLA KOHDALLANI (ja joo, vähän kyllä puolisonkin kohdalla, koska pinnallisena paskiaisena en koe mitenkään eroottisena sitä, jos miehellä olisi niin suuri vatsa tai manboobsit, että niihin uppoaisi…).

Ja vaikka minut julkisesti kirottaisiin ja terävillä kivillä kivitettäisiin, niin mielipiteeni takana seison, oli se miten epähyväksyttävää  ja epätrendikästä ja tekisi minusta ilkeän ja typerän ihmisen vallalla olevan ajatusmallin kannattajien parissa.

Minun ei tarvitse pitää kehostani kun lihon liikaa.

Jos Minä en halua olla ylipainoinen…
Jos Minä koen epäesteettisinä vatsa-, kainalo- ja vyötärömakkarani on minulla oikeus niistä itselleni marista ja valittaa…
Jos minä (totuudelle sokea, vanhentuneeseen tutkimukseen uskoja, huiputukselle altis) uskon lääkäreiden julkaisuihin ylipainon terveysriskeistä ja vaaratekijöistä…
Jos Minä haluan laihduttaa, niin minä saan laihduttaa, vaikka sitten sillä parjatulla kaalisoppakuurilla mikäli niin valitsen…

Päätösvalta asiasta on minun ja vain minun.

Kuten jo heti alussa mainitsin, hienoa että jokaista rohkaistaan olemaan ylpeä itsestään huolimatta siitä mitkä ovat hänen kroppansa ulottuvuudet, olivat ne sitten liian suuret tai pienet, ylibodatut tai täysin bodaamattomat – kantakoon jokainen itsensä ylpeydellä ilman turhia hapatuksia ja mietteitä siitä, mitä kanssaihmiset hänestä milloinkin mahtavat miettiä (useimmiten ei yhtään mitään, koska ainakin me perustallaajat tuppaamme olemaan niin oman napamme tuijottajia, että vähät piittaamme kanssakulkijoiden habituksesta).

Mutta tämä buumi on saavuttanut jossain määrin jo hihhulimaisia ääripäitä ja ylenpänä heittelemiäni mielipiteitä joskus ilmoille heitellessäni tuntuu että lynkkaysmentaliteetti tiivistyy ympärilleni.

En kaipaa käännyttämistä enkä luentoja, en sääliviä katseita enkä varsinkaan kommentointia siitä, kuinka maailman- ja kehonkuvani on voi niin vääristynyt.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia – iloitkaa itsestänne ja kulkekaa napapaidassa tai makkarankuorimekoissa, tuntekaa itsenne kauniiksi ja antakaa persoonienne valaista päivä.
Mutta antakaa minun inhota omia makkaroitani jos niin haluan.
MINÄ PÄÄTÄN.

P*rk*l*!!!

 

Kommentit (6)
  1. Mä oon mikä oon, en muutu mä tästä. Kirjaimellisesti en muutu. Olen kokeillut laihduttaa. Ei onnistu. Ja nyt kun olen ollut tämän kokoinen jo niin kauan, en enää kiinteydykään, joten jos saisin laihdutettua, tuo vatsa roikkuisi tyhjänä ihopussina tossa edessä ja sehän ei ole minkään kehopositiivisuuden mukaan kaunista. Jotenka…..

  2. Jokaisella täytyy olla oikeus päättää. Itse en koe oloani hyväksi jos on muutamakin kilo ylimääräistä, kuten blogistani saattoi päätelläkin. Tiputin sen 6 kiloa ja vaikkei kroppani edelleenkään ole täydellinen, on oloni silti parempi näin kevyempänä.

    Muiden kilot sen sijaan eivät minua kiinnosta, ja mielestäni jokaisella on oikeus käyttää seksikkäitä alusvaatteita ja uikkareita. Se ei ole vain XS-mallien etuoikeus (tässä kehopositiivisuuden sanoma on tärkeä).

    Mielestäni mahtavinta kuitenkin on se, että nyt on alettu näyttämään ne vartaloiden ”virheet” esimerkiksi mainoksissa jne. Selluliitti on ok. Raskausarvet on ok. Minun vatsani on ok, vaikkei se raskauksien VALTAVAKSI venyttämisen jälkeen ihonsa puolesta olekkaan enää ihanan kiinteä (onnekseni se on sentään arveton). Kenenkään ei tarvitse olla ”täydellinen”.

    1. Kukaan ei edes voi olla täydellinen!

      Ja minua ei todellakaan voisi vähempää kiinnostaa kenenkään toisen kehon koko tai malli, ainoana poikkeuksena tuo Turjake, mutta enhän minä hänenkään olemukselleen mitään voi.
      Lähden ilolla marssille mukaan ja heilutan banderollia kaikenmallisten ja -kokoisten ihmisten oikeudelle olla juuri sellainen – ja yhtä ilolla puren siinä marssiessani porkkanaa, vedän vatsaani sisään ja vedän ”power-walkilla” marssin kärkeen tuijottaen syke- ja askelmittarin lukemia 🙂

      En ole koskaan omaa itseäni arvottanut kenenkään muun asettamien mallien mukaan. Olen pukenut päälleni just mitä olen halunnut ja jos se on jotakuta häirinnyt, niin sehän on hänen ongelmansa, ei minun.
      Tuo mainitsemasi ”virheiden hyväksyminen” on minusta jotenkin omituinen juttu: minkä ihmeen virheiden? KUKA on määritellyt selluliitin tai raskausarvet virheiksi? Joillakin niitä on ja joillakin ei, ihan niinkuin vaikka pisamat tai luomet.

      1. Siksi laitoinkin sen ”virheet”, koska eihän ne ole virheitä vaan juuri kuten sanoit ominaisuuksia ja osa meitä ihan kuten ne luomet tai pisamat. Itse rakastan pisamia! Miksemme voisi rakastaa arpiakin!

        1. Tyttäreni tekee juuri niin 🙂 Häneltä leikattiin vauvana omenan kokoinen ja lähes luuhun asti oleva hemangiooma käsivarresta ja arpi on todella suuri, nyt aikuisiällä korkeimmillaan kolmisen senttiä ja pituudeltaan parikymmentä senttiä.
          Pienestä asti hän on ylpeänä, rinta rottingilla esitellyt arpeaan ja tuuminut, että eipä ole kaikilla tälläista! Kulkee aina hihattomissa paidoissa ja ei ole ikinä ottaantunut kenenkään kauhisteluista, naureskelee vain.
          Venymäarvista hän toteaa vain, että ovat kuin tiikerin raitoja – eikä peittele niitäkään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *